Vuonna 2006 tein intervention suomalaiseen lääkejakelujärjestelmään. Jotta tämänhetkisen vihaisuuteni syy kirkastuu, siteeraan kolmen kappaleen verran tuolloin Alkoholi- ja huumetutkijain seuran puheenjohtajapalstalle kirjoittamaani juttua:
”Markkinoilla oleva klooridiatsepoksidi -lääke Risolid, joka on bentsodiatsepiineihin kuuluva lääkeainelääke, loppui syystä tai toisesta apteekkijakelusta. Se mikä teki tilanteesta erikoisen, oli se, että korvaavaa lääkettä ei ole Suomesta saatavilla. Lisäksi lääkityksen äkillinen keskeyttäminen voi aiheuttaa vieroitusoireita. Lääkkeen käyttäjälle jäi näin kaksi mahdollisuutta: 1. siirtyä lähinnä oleviin tuotteisiin, jotka ovat vahvempia bentsodiatsepiineja ja voivat aiheuttaa kovempaa riippuvuutta tai 2. kärvistellä nahoissaan. Riippuvuutta aiheuttava ja monien toimintaa ylläpitävä lääke oli poissa apteekkijakelusta 20.9-1.11.2006 välisen ajanjakson!
Hälyttävän tilanteen syntyminen ajoi allekirjoittaneen selvittelemään asiaa. Tästä prosessista nousikin suuren suuri huoli siitä, kuinka monimutkaisissa yhteiskuntarakenteissa kuluttajalta vaaditaan, ei ainoastaan äärimmäistä argumentaatiokykyä, vaan myös laajoja verkostoja ja hillitöntä eri sektorien osaamista. Selvitys lähti liikkeelle apteekin ja tukkuliikkeen kautta maahantuojaan ja päätyi lopulta lääkelaitokseen. Vastauksia ja kysymyksiä sateli: logistiikkaongelmia, väärin täytettyjä lomakkeita Tanskassa, apteekeille ilmoitettuja vääriä saapumisaikoja, heikossa hapessa olevia lääkkeen käyttäjiä jne. jne. Jopa lääkelaitos antoi vastauksia vasta vedottuani hallintolakiin ja viranomaisten selvitysvelvoitteeseen. Melkoinen soppa. Kenellä on vastuu ja ennen kaikkea, kuka vastaa kuluttajien oikeuksista? Ei kukaan!? Minultahan tämä käy ja puhelinsoitto hallinto-oikeuden tutkijaan, joka briiffasi, samoin huippujuristi ystäväni ja vielä kolmaskin lakimies tuttavani. Lopulta lähetin kolmekohtaisen kirjallisen selvityspyynnön: 1. Miten lääke voi loppua, 2. kuka vastaa kuluttajien oikeuksista, menetetyistä työtunneista, terveyshaitoista ja tiedottamisesta ja 3. miksi en saa edes valvovalta viranomaiselta kuin yrityksiä unohtaa koko juttu?
Vastaus saapui korrektisti ja Lääkelaitos oli puuttunut asiaan ”erään” yksityishenkilön tekemän selvityspyynnön pohjalta. Prosessia nopeutettiin ja lääke saatiin markkinoille. Kuinkahan kauan olisivat käyttäjät saaneet kärvistellä ilman nopeutusta? Myös lääkäreitä, sairaaloita ja terveyskeskuksia tiedotettiin multifakseilla ja kirjeillä. Ilmaan jäi myös monia huolta aiheuttavia kysymyksiä.”
Nyt taas tähän päivään. Tietooni saatettiin, että kyseinen lääke on taas loppunut eikä sitä ole saatu apteekkeihin kahteen viikkoon: ”ensi viikolla tukkurin mukaan saattaa tulla”. ”Me joudutaan myymään taas ei oota asiakkaille” – lausahti eräs tilanteesta kovasti suivaantunut farmaseutti. Tein koeporauksen Hakaniemen ja Kallion sekä Yliopiston apteekkiin: loppu ja jatkuvasti tulee kyselyjä.
Nyt tilanne vetää vihaksi. Joudun jumalauta käyttämään viikonlopun virallisen selvityspyynnön tekemiseen valvoville viranomaisille. Onkos tässä mitään laitaa?
Itseäni asia kiinnostaa ruohonjuuritason kansalaisen näkökulmasta. Eikö kukaan välitä paskaakaan niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet noita lukusia kyselyitä? On aivan samantekevää onko tieto tällä kertaa mennyt valvoville viranomaisille saakka, sillä ”valvova” terminä kai sisältää myös itsessään jonkinlaisen velvoitteen. Voin kuvitella satojen tai tuhansien ihmisten kärvistelevän nahoissaan ja olen teidän puolestanne saatanan kiukkuinen – niin kiukkuinen, että tällä kertaa teen julkisesti tiettäväksi, että teillä on oikeus hakea korvauksia esimerkiksi alentuneeseen työkykyyn tai mahdolliseen väliaikaiseen työkyvyttömyyteen. Fimea on vastaava viranomainen ja alkakaa asianosaiset lähettää heidän kirjaamoonsa hallintolakiin vedoten selvityspyyntöjä kompensaatiosta!!!
PS: Tämä juttu meni johonkin Hannu Karpon ja MOT:n väliin – kyrsii vaan vietävästi tällainen välinpitämättömyys!!!
Viikon musiikkisuositus on Ismo Alanko säätiön kappale: Vittu kun vituttaa!