Tiedättekö sellaisen hetken elämässänne, jossa olette lausahtanut jotain oikein ääliömäistä. Siis ei mitään vähän tyhmää tai edes järkyttävän ääliömäistä, vaan jotain sellaista, jonka sanominen kaivertaa niin vietävästi vielä vuosien päästä. Fiiliksen, että jos joskus tapaan sen ihmisen uudelleen, pyydän sanomaani nöyrästi anteeksi, vaikka ääliömäisyyden hetkestä olisi kulunut vuosikymmen.
Minä tiedän ja irvistelen. Kapakassa, pienessä tai vähän isommassa sievässä, tuli aikanaan murjaistua pari kertaa niin helvetin ääliömäisesti, että naama venyy vieläkin rujoon irvistykseen pelkästä ajatuksesta. Sellaista vähemmän ääliömäistä lauoin varmasti tuhansia kertoja – osan muistan ja suurta osaa en – mutta jotkut oikein helvetin pisteliäät muistot pulpahtavat välillä pintaan.
Yksi pahimmista oli keikka Kappeliin 1990-luvun lopulla. Päihtymys tömäkkä plus. Pöydässämme istui tuttu mukavaakin mukavampi nuori nainen. Hän lähti käymään WC:ssä – kuvittelin – ja tokaisin kaverilleni vieressä suorastaan brutaalin kommentin neidin takapuolen koosta – huomaatteko, etten edes ilkeä suoraa sanamuotoa tähän kirjoitta. Paskat se mimmi missään vessassa ollut, vaan suoraan selkäni takana ja kehui juuri ystävilleen, kuinka mukava ilta seurassamme oli ollut.
Laskeutui hiljaisuus. Sekä oma seurueeni että tuon mukavan nuoren naisen ystävät hiljenivät kuin veitsellä leikaten. Naama punaisena nieleskelin epämääräistä selitystä, joka oli tuhoon tuomittu – pyin viitanneeni johonkin toiseen henkilöön, mutta kaikki tiesivät tasan tarkkaan mitä olin sanonut ja tarkoittanut. Ainakin miltä sanomani oli siinä hetkessä kuulostanut.
Sen koommin en ole tuota naista tavannut. Se on saatanallinen harmi, sillä edelleen lähes 20 vuotta myöhemmin muistan tilanteen kuin eilisen. Siihen hetkeen ja iloiseen tunnelmaan lausahdukseni upposi todella syvälle – samoin se teki taatusti loukkaamaani henkilöön. Aivan järkyttävän huono miesläppä paikkaan, jossa sen tuhovoima oli moneen potenssiin tarkoitustaan pahempi – satuttava sanan tarkassa merkityksessä.
Joo, kyllä, se on ehdottomasti se tilanne, jota kadun ja paljon. Se on hetki, jota en usko tuon naisen edes muistavan, mutta itselleni siitä on tullut jonkinlainen menneiden aikojen torveilujen symboli – itsen ruoskimisen ydinpaikka. Törmäsin tuohon naiseen ennen insidenttiä usein metrossa ja vuosia silmäilinkin hänen asemansa kohdalla, josko pääsisin esittämään anteeksipyynnön. Sitä mahdollisuutta en koskaan saanut.
Tiedättekö, se ei ole ollenkaan sellainen hauskassa moodissa heitetty tai karnevalistinen herja, vaan siinä tilanteessa niin saatanan epäsopiva ja loukkaava, että se piirtyy vahvana muistijälkenä mieleen. Semmoinen itse koetun häpeän huipentuma itsestä, jossa ei vain sanottu yksin, vaan kaikki ne ympäröivät tekijätkin ovat juuri aivan väärässä asennossa – jotenkin koko universumi on juuri sillä kyseisellä hetkellä silmänräpäyksen eri aalloilla ja siihen lämäät ääliömäisyytesi. Inhottavaa.