Tipattomasta tammikuusta on tullut 1980-luvun alusta lähtien jokavuotinen juttu. Tuolloin se valjastettiin osaksi koko kansalle suunnattua alkoholivalistusta. Nyt tipaton on vakiintunut erääksi kansalaisten tavaksi säännöstellä alkoholin käyttöä. Sitä tuetaan myös ehkäisevän päihdetyön toimijoiden kampanjoissa. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö on rekrytoinut Jouni Hynysen bloggaamaan omasta yrityksestään – http://www.paihdelinkki.fi/tipaton-blogi-2010
Tipaton jakaa ihmiset kahtia. Joillekin se on laajoja tuttavapiirejä koskeva tapa ja toisia se taas ärsyttää suunnattomasti. Tipattomaan liittyy usein erilaisia vedonlyöntejä, haasteita ja monilla yksinkertaisesti oman juomisen sääntely. Eniten tipattoman ajatus vaikuttaa ärsyttävän aktiivista ravintolakansaa, joka on iältään alle kolmekymppistä. Nuoret aikuiset voivat ottaa viikonloppuisin rajustikin kuppia ja silti maanantaina svengaa hyvin. Kun kilometrejä tulee mittariin, alkaa juhliminen todella painaa pohkeissa. Pe-la radalla yli kolmekymppisenä ja tiistain hujakoilla tuntee palaavansa maanpinnalle. Jos moista mankelia painaa 11 kuukautta, tarvitsee sekä mieli, maksa että muu keho huilia.
Minusta tipaton on retorisessa kliseisyydessään aivan erinomainen metodi. Ensinnäkin se on niin ”puhki kulunut” juttu, että sen taakse on helppo suojautua sosiaaliselta paineelta. Jos joku kieltäytyy ravintolakutsusta tipattomaan tai nenänvalkaisuun vedoten, ei sen kummempaa perustelua yleensä tarvita. Tipattoman tammikuun voima piileekin sen tyhjentävässä merkityksessä. Siitä on tullut sosiaalinen tapa, käytäntö ja tottumus, joka kaikessa ”tylsyydessään” kelpaa selitykseksi juomattomuudelle. Voisi puhua myös kollektiivisesta käytännöstä ja hyväksytystä tavasta, mahdollisuudesta olla juomatta ilman kiusallista selittelyä.
Tipaton tammikuu on harvoja asioita, joissa voin käyttää itseäni jonkinlaisena esimerkkinä. Vietin viimeksi tietoisesti ”tipattoman” vuonna 2006. Se venähti, sillä en ole sen koommin juonut pisaraakaan alkoholia.