Meksikon huumesodassa murhattiin vuonna 2010 kauhistuttavat 15 273 ihmistä. Kaikkiaan vuosien 2006–2010 välillä rintamalle kaatui 35 000 henkilöä. Heistä arviolta 90 prosenttia tapettiin taisteltaessa salakuljetusreiteistä Yhdysvaltoihin. Joukkoon mahtui tuhansia sivullisia – naisia ja lapsia. Meksikon huumesodasta onkin tulossa globaalin huumepolitiikan täydellisen mahalaskun symboli.
Vuonna 1961, Yhdysvaltojen määrittäessä marssitahdin, aloitettiin YK:n Single Convention -sopimuksen legitimoimana globaali sota huumeita vastaan. Vaikka sopimus oli näennäisesti globaali, oli se tehty palvelemaan ainoastaan länsimaiden etuja. Haluttiin varmistaa kauppapoliittiset intressit ja laittoman maahantuonnin loppuminen – siitä kun ei saa verotuloja. Tuloksena syntyi kuitenkin Kolumbian, Meksikon ja Guatemalan kaltaisia tuottajamaita, jotka palvelevat ensisijaisesti Yhdysvaltojen kysyntää.
Meksikon presidentti Calderon aloittikin Yhdysvaltojen painostuksesta täyden sodan huumeita vastaan vuonna 2006. Seurauksena oli kartellien vastaliike, joka sisälsi valtavan asearsenaalin ostamisen Jenkeistä – money, money, money virtasi Yhdysvaltojen aseteollisuuteen. Sitten alettiin mitellä voimia kartellien välillä ja hallituksen joukkoja vastaan. Viime viikolla tuli arvio, jonka mukaan tässä väännössä on päästy vajaassa viidessä vuodessa reilusti yli 40 000 ruumiiseen. Huumeita tietysti virtaa edelleen solkenaan Yhdysvaltoihin.
Jenkkilässä ei voidakaan suuremmin kehuskella ”reilun kaupan” huumeilla. Meksikossa murhataan 41 ihmistä päivässä heidän hankkiessaan elantoaan Yhdysvaltojen kysyntää palvelevassa huumebisneksessä. On vähintään paradoksaalista, että suuri osa murhista tehdään Yhdysvalloista ostetuilla aseilla. Kun Yhdysvallat on vielä kannustanut ja painostanut Meksikon viranomaisia tehostamaan salakuljetuksen valvontaa ja kitkemään tuotantoa, siis aloittamaan sisällissodan, on todellinen uusimperialistinen paketti kasassa.
Oman kriminaali- ja sosiaalipolitiikan hoitamisen sijaan annetaan ”tortillan purijoiden” tappaa toisiaan ja syytetään vielä heitä huumeongelmasta – ajattelee amerikkalainen. Jenkit kiistelevät nyreissään keskenään siitä, onko Meksikossa takavarikoiduista aseista 15 prosenttia, 50 prosenttia vai peräti 90 prosenttia hankittu Yhdysvalloista. 90 prosenttia on yleisin arvio ja talouspoliittinen eliitti Washingtonissa voikin sniffailla kokkeliviivoja hyvällä mielellä, sillä rahan sumentamaa moraalia ei muiden maiden pikku huolet juuri hetkauta.
Meksikon kannalta järkevin liike olisi laillistaa huumausaineet. Jenkit tietysti repisivät pelihousujaan, mutta kartellien välinen taistelu loppuisi ja samoin armeijan tarve puuttua huumeiden valmistamiseen ja salakuljetukseen – huumebisnes vielä verolle. Meksiko säästäisi miljardeja huumesodan päättymisestä ja päälle vielä verotulot – toki Yhdysvaltojen sotimiseen tarjoama apu loppuisi, mutta eipä olisi enää sotaakaan. Meksikossa säätyisi valtava määrä ihmishenkiä ja inhimillisen kärsimyksen määrä romahtaisi. Koko ongelma siirtyisi Jenkkilään, missä aineet myös käytetään ja uskotaan sokeasti rangaistusten olevan ainoa oikea tapa säännellä huumausaineiden käyttöä.
Ajatelkaapa tilanne, jossa juuri nyt kädessänne olevan kahvikupin vuoksi alkutuotannossa tapettaisiin 41 ihmistä päivässä Suomessa tehdyillä pyssyillä. Voi olla, että se reilun kaupan merkitä puuttuisi keittiön kaapissa olevan kahvipaketin kyljestä. Ja vielä vertailun vuoksi: maailmassa kuolee vuosittain huumausaineiden välittömiin vaikutuksiin 200 000 ihmistä – Meksikossa murhataan 15 000 ihmistä vuodessa globaalin kieltolain takia. Jokin tässä ei rimmaa.
”But as I travel around this big ol’ world
There’s one thing that I most fear
It’s a white man in a golf shirt
With a cell phone in his ear”
(Tom Russell)