Ne ovat pinnassa, kun puhutaan lahjakkaista oppilaista. Kukaan ei saa tehdä eikä sanoa mitään aiheesta, koska on joko katkera epäonnistuja ja tasapäistäjä, eriarvoisuutta rakastava elitisti tai suorituskeskeinen agilityäiti/-isä.
Ikään kuin lahjakkaat koululaiset eivät itse ymmärtäisi harmistua ja tylsistyä siitä, etteivät saa haastavaa tekemistä. Mitä tekemistä sinä keksit koulussa, kun olit tehnyt kaikki tehtävät, lisätehtävät ja seuraavan vuoden harjoituskirjan? Kaikkien kohdalle ei osu loputtoman kärsivällistä ja tarkkasilmäistä opettajaa.
Pitäisi olla itsestäänselvyys, että jokaisesta huolehditaan eikä kaveria jätetä. En ole ennen ymmärtänyt, miksi se estäisi kunnianhimoisen etenemisen niiltä, jotka siihen pystyvät. Elitisti-agility-henkiset ovat kuitenkin osittain oikeassa: urheilussa ja musiikissa saa olla hyvä mutta ajattelussa ei. Emme osaa suhtautua järkevästi vaihteleviin älynlahjoihin tai luovaan ajatteluun. Monen selviytymisstrategia on lyödä omat ja kaverin jarrut pohjaan.
Olen myös huomannut, että samaan tapaan kuin ainoastaan NATO-jäsenyyden kannattajat haluavat ”lisää keskustelua” asiasta, myös lahjakkaista oppilaista ja heidän oikeuksistaan puhuvat innokkaimmin ne, jotka haluavat omille (lahjakkaiksi olettamilleen) lapsille parasta mitä rahalla saa. Tämä saastuttaa järkevän keskustelun.
Ihmeen vähän näkee puhetta siitä, että valtaosalle E:n ja L:n ylioppilaista (kuitenkin sentään 10% ikäluokasta) peruskoulun oppimäärä on ainakin osittain täyttä pelleilyä. Luovaa joutilaisuutta?