onko sellaista? musta tuntuu, etten kaikkien mahtavasti onnistuiden reissujen jälkeen ja upeiden ihmisten kohtaamisten myötä sopeudu enää lainkaan siiihen, mitä normaalisti tapahtuu. kaikki normaalit asiat tuntuu mitäänsanomattomilta, tuntuu että kaikesta pitäisi saada paljon enemmän irti.
Toiseksi, miten pääsee eroon siitä haikeudesta, joka jatkaa olemassaoloaan aina vaan? siitä että koko ajan on tunne siitä, että pitäisi olla jossain muualla, jonkun muun kanssa, tekemässä joitain muita asioita?
Yhden hienon päätöksen olen kuitenkin saanut kahden päivän aikana aikaiseksi. Päätin, ettei mulla ole oikeutta kajota toisten onneen (mitä, eikö?? :D) ja samalla otin itseäni niskasta kiinni. Suuntasin katseeni eteenpäin (ainakin hieman) ja tsemppasin. Rohkeaa minulta jolla taipumuksena jäädä vatvomaan asioita ikuisiksi ajoiksi ja elää niiden kanssa onnettomana pitkään.
Huomenna takaisin kouluun. Kivaa. Töissäkin aina hetken viitsii olla, sen verran että eläminen helpottuu. Mutta kun vuoden ollut mitä paskemmissa paikoissa niin ikävä ei jää.
Kämppä kuin pommin jäljiltä, taidan tehdä sille jotain.