Yövuorossa istuessaan voi joko tehdä töitä, tai miettiä merkityksiä elämän sisällölle. Tämä pätee myös moneen muuhun hetkeen päivän aikana, mutta yöaikaan ajatukset ovat jotenkin enemmän auki. Minä mietin mennyttä elämääni usein. En kuitenkaan niin paljoa, että se jättäisi jotain tästä päivästä varjoonsa. Menneessä elämässä olin jotain mitä en ole nyt, mutta tulevaisuudessa toteutan itseäni enemmän ristiriitaisesti kuin mennyt antoi odottaa. Tulevaisuus ei enää ole kuten ennen.
Jo pelkästään tämän vuoden aikana vastaani on kävellyt jos jonkinlaisia elämäntilanteita. Joissakin niissä olen onnistunut, mutta etupäässä olen kuitenkin epäonnistunut. Tämä on ollut hyväksi minulle. Ei siksi, että olisin epäonnistunut oppiakseni jotain, vaan siksi, että olen ymmärtänyt epäonnistuneeni useammin kuin ennen.
”A thinker sees his own actions as experiments and questions.. as attempts to find out something. Success and failure are for him answers above all.” Nietzschen mukaan se menee näin. En tiedä onko Nietzsche oikeassa, mutta ajattelemalla asioita ei koskaan pääse niin lähelle totuutta, kuin uskomalla täysin sokeasti asiaan. Pelkästään se, että osaa ajatella, ei vapauta. Pitää uskoa siihen mitä ajattelee. Siihen pitää uskoa sokeasti. Vapautuminen on sokeaa luottamusta siihen, ettei mikään jää oman havaintokyvyn ulkopuolelle. Voisi melkein ajatella, että ulkopuolta ei ole. On vain kokonaisuus, jolta puuttuu särmät. Ja tämä ei ole saivartelua. Maapallo jossa elämme on kuitenkin niin pieni, että kaikella toiminnalla täällä, on hyvin merkityksetön, särmätön olemus, eikä sen ulkopuolelle jää kuin miljardeja ja taas miljardeja valovuosia ja kilometrejä matkaa, tyhjyyttä ja kaikkeutta. Mutta tämä kaikki on kuitenkin sisällä siinä, mihin ajattelu ja usko rajoittuu. Me emme voi ajatella, että uskomme sellaisen olemassaoloon, joka on havaintokykymme ulkopuolella. Sellaiseen, mikä jää ymmärryksemme tuolle puolen. Se on mahdottomuus vailla uskottavaa merkitystä.
Mitä sitten pitäisi tehdä, että elämästä tulisi jollain tapaa uskottavaa totuutta jokaiselle? Uskonto tarjoaa ratkaisua. Mutta mitkä ovat uskonnon ongelmakohdat? Se, että ihmisellä on vapaa tahto. Ei ole pakko uskoa, jos löytyy jotain parempaa. Mutta hetkinen! Tämähän on myös tieteen tapa lähestyä asiaa. Totuudet ovat olemassa vain niiden omassa ajassa, vain omaa aikaansa varten. Kun löytyy parempi malli ratkaista asia, niin totuus muuttuu, tai ainakin paranee? Totuuden paranteluun ovatkin monet hurahtaneet. Etupäässähän totuutta muunnellaan jotta saavutettaisiin se tila, jossa itsellä on hyvä olla. Pieneksi menee uskottavan elämän totuus, jos tälle tielle lähdetään.
Entäpä jos elämää lähestyttäisiinkin itse elämän lähtökohdista? Ajatellaan, että kaikki elämä on tärkeää. Kaikki elämä on säilyttämisen arvoista. Tässä tulee kuitenkin raja vastaan. Resurssit eivät riitä, koska tasapainoa ei ole. Elämän lähestyminen itse elämän lähtökohdista siirtyy hyvin pian statuspuolelle. Tilaan jossa elämä sinänsä unohtuu ja muuttuu arvoksi.
”He who has a why to live can bear almost any how.” F.N.
onko siis merkitysarvo jo sinänsä arvo? Todennäköisesti on. Mutta tällä periaatteella vesi on aina vettä, tuli se sitten missä tahansa muodossa alas talvipäivänä. Eikä sitä ole lumeksi kutsuminen. Mikä siis on elämän merkitys ihmiselle? Onko se se, miksi jokainen.. kukin meistä sen luo? Vai onko se jotain mikä meihin on istutettu?
Minä veikkaan molempia.
Me voimme lähestyä elämän realiteetteja tiettyjen kaavojen mukaan. Mutta silloin meidän täytyy hyväksyä se, että realiteetit joita olemme asettaneet elämälle muuttuvat kanssaihmisten ja vastaantulevien tapausten mukana. Me voimme myös lähestyä elämää ja sen realiteetteja ajattelemalla että ”take it as it comes”, jolloin meille jää ainoaksi huoleksi pysyä kylmäpäisenä läpi tunnemyrskyjen, jotka meitä elämän varrella odottavat. Kävi miten kävi; elämä alkaa jossain kohdassa ja yleensä aivan väärässä ajassa. ”Take it as it is” – ota se sellaisena kuin se on NYT, voisi olla hyvä mantra jokaiselle. Liian moni hukkaa elämänsä tekemällä jotain sellaista, mikä vie pois elämästä. Pois tästä päivästä. Kauemmas omasta itsestä. Miksi?
Olen sitä mieltä, että me emme kasva henkilöinä. Me kasvamme uudeksi. Me kasvamme itsemme ulkopuolelle. Ja se ei johdu mistään muusta kuin siitä, että se on helpompaa tässä ajassa ja paikassa. Vaikeampaa olisi muistaa mitä elämä on. Ja vaikeaa.. elämää sinänsä.. harvempi ihminen todella haluaa.