Välillä törmää ihmisillä sellaiseen tapaan, että vaikka jonkun toisen kertoma ajatelma olisikin viehättävä, sitä ei silti tee mieli ottaa sellaisenaan omakseen, koska ”se ei olisi minun oma näkemykseni”. Onhan se tietysti hienoa, että yritetään kovasti olla yksilöitä, mutta joskus tuo yksilöitymisvimma saa aivan naurettavia piirteitä. (Yksi hilpeimmistä on se, että yritetään hakea ympäristöstä mallia yksilönä olemiseen. Huhuu. 🙂
On hyvin vähän merkitystä mistä tai keneltä näkemykset ovat lähtöisin, kun mietitään niiden omuutta ajattelijalle. Tämä siis olettaen, että ajattelija on kypsä ja hänellä on siten terve kritiikki kuulemaansa kohtaan. Loppujen lopuksihan hyvin harva ajatelma tai näkemys on aidosti ajattelijan itse keksimä. Hän on luultavasti kuullut sen eri muodoissa jo monta kertaa, ja vaivihkaa alkanut ajatella samoin.
On tietysti myös helposti käännytettäviä ihmisiä, jotka ottavat ajatuksen kuin ajatuksen omaksi näkökannakseen ilman enempää kritiikkiä. He lienevät kuitenkin marginaaliryhmä, tai ainakin minä haluan niin ajatella. (Ihmisten ajattelun oikeaa kritiikittömyyttä on vaikea tutkia, joten toisten osoittelu ”helposti käännytettäviksi” on tietysti vähän julkeaa.)
Tämän jutun tarkoitus on puolustella kiintymystäni Nietzschen ja Kierkegaardin ajatelmiin ja siihen, että monet näkemykseni ovat heiltä peräisin. Miksi juuri heiltä? No en vain voi sille mitään, että tyypit tuntuvat neroilta. Heidän kirjoituksensa, vaikka eroavatkin kovasti toisistaan, miellyttävät kirjallis-esteettistä silmääni ja etenkin mieltäni. Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta ihmeellisen paljosta olen. Välillä nousee karvat pystyyn kun tuntee miten lähelle asian ydintä herrat ovat päässeet.
Tämä kaikki on tietysti IMO. Kun sanon ”asia on näin”, tarkoitan omaa näkemystäni. Olisi järjetöntä ajatellakaan, että toitottaisin jotakin universaalia, sillä toitottajan kanssa ei voi keskustella. Ja koska nyt kuitenkin haluan keskustella, on asenteeni ilman muuta subjektiivinen esittäytyminen, vaikka aina en toistelekaan ”minusta tuntuu” ja ”mielestäni”. [I]Esitetyn asian subjektiivisuuden pitäisi olla itsestäänselvää, jos molemmat osapuolet haluavat keskustella.[/I] Näkemykseni saattaa myös muuttua jos tilalle tarjotaan jotain vetoavampaa.