Haluan koiran. Mulla on kolme kissaa. Kuulostaa varsin mainiolta yhdistelmältä, eikö?
Tiedän jo, minkä rotuisen koiran haluan ja kaikki olis niin jees, mutta rakas äitini vesittää koko homman! En asu enää kotona, mutta haluan hankinnalleni perheen hyväksynnän sen vuoksi, että joudun kuitenkin joskus kinumaan eläintenhoitoapua niiltä. Mutta ei. Äiti sujuvasti sivuuttaa aiheen eikä ole kuulevinaankaan: ”Niin kun tohon meidän uuteen pöytään on tullu jotain naarmuja, niin ajateltiin isän kanssa, että täytyy varmaan ostaa uus… katoinkin tästä kuvastosta ja tällasta, eikö olis hieno?” Kyllä, äiti. Ja minä haluan koiran, perkele!
Omatunto ei vaan anna tehdä sellasta mukavaa jekkua, että varaisin koiranpennun ihan ominpäin. Olen pehmo. Toisaalta olis hyvää aikaa aivopestä vanhukset, kun pentua joutuis jonottamaan, mutta en pysty, en kykene. Kärvistelen sitten ilman koiraa.
Ja sitten ihan aiheen vierestä:
Eilen kävin ratsastusvarusteliikkeessä. Ostin takin, 118 euroa (oli muuten -30%). Tänään kävin Tupper-kutsuilla. Puff, 60 euroo hävis hetkessä. Kyllä nyt on taas hyvä mieli. En sais käydä missään ihmisten ilmoilla, kun ostan aina jotain. Viekää mun rahat!!!! Tai älkää. Säästän ne koiraan.