Ylihuomenna on se päivä, mitä olen odottanut viimeiset 7 kuukautta ja tiennyt sen tulevan viimeiset 3 kuukautta. Silti pelottaa ja jotenkin tolkuttaa itselleen, ettei sitä vielä ole pakko muuttaa. Tavallaan ei, mutta mitäs sitten. Jäädä tähän ja niellä kaikki? Periaatteessa mikään ei ole huonosti, noin ulkoisesti, mutta ahdistaa edelleen niin paljon, ettei voi kuvitella jäävänsä. Järkyttävä epävarmuus ravistelee päätäni: olenko tekemässä virheen, tuhoanko lapseni tulevaisuuden? Ainut lohduttava sisäinen viesti itselleni on, että voin tulla takaisin, jos oikein haluan. Sen sijaan jos en nyt lähde, en tiedä helpottaako olo, enkä voi myöskään palata, jään vain olemaan ja leijumaan.
Pakko siis mennä, vaikka pelottaakin. Kuin painajaisunessa. Lisäksi tämä epävarmuus saa pintaan kaikenlaisia fyysisiä oireita, mitkä tulkitsen milloin rintasyöväksi, milloin tarttuvaksi ja tappavaksi flunssavirukseksi… eikä se auta, että tohtorissa ravaa ja kyselee kaikkiin vaivoihin jotain pätevää selitystä, näenhän sen päivittäin, ettei se mitään auta. Oma pää on vain saatava kuntoon. Uskallettava hypätä kun sen aika tulee. Pelottaa pirusti…
Tavallaan toivon, että joku tulisi ja hyppäisi kanssani, toisaalta tiedän, ettei tässä nyt kukaan ulkopuolinen voi auttaa, siis keskustelua lukuunottamatta. Se viimeinen askel on kuitenkin otettava itse ja kannettava seuraukset. Pelottavaa, mutta todellisinta totta tässä hetkessä. Toisaalta, pahimmillaan totean, että takaisin on päästävä ja sitten se ratkaisu on helpotus. Parhaimmillaan huomaan, että aurinko paistaa, selviän oikeasti itse kaikesta mitä eteen tulee (kukaan ulkopuolinen ei epäile sitä jostain syystä yhtään, minä kylläkin) ja loppuelämäni paras ratkaisu oli nimenomaan lähteä. Ehkä sitten joskus löytyy myös se, kenen kanssa on kiva hyppiä vähän pienempien rotkojen yli. Ei stressiä siitä. Vaikka välillä sekin tuntuu käsittämättömältä, että löytäisin ketään niin sopivaa. Kaverit käskee katsomaan peiliin, jos ääneen puhun epäilyistäni. No, en mä epäile etteikö seuraa löytyisi, mutta munkin pitäisi saada siitä jotain.
Tästä päästiinkin toiseen aiheeseen, mitä tänään pähkäilin. Että on olemassa kai kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka haluaa parisuhteen ja on tyytyväisiä, että se on ja niitä, jotka haluavat parisuhteesta enemmän kuin olotilan. Minä kuulun jälkimmäisiin. Se on varmaa tietoa. Tahdon elää loppuelämäni sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee minut ja osaa hyvällä tavalla käyttää hyväkseen sitä tuntemusta. Niin, että kun näkee, että toinen on väsynyt, mahdollistaa levon, kun on kiukussa, ei vastaa siihen aina kiukulla. Toivekuvittelua ehkä, mutta mielummin sitten elän jotenkin jossain määrittelemättömässä suhteessa kuin olotilassa. Yksin.