Kimmo palaa puolitietoiseen uneen ja meinaa ällistykseltään herätä kokonaan. Hän on yhä nukkumassa laitoksen sängyssään ja oivaltaa, että koko monisyinen episodi oli syvää unta. Hän tiedostaa, että uni on kesken ja antaa intuitiivisesti sen jatkua.
– Pyydän anteeksi, että kaappasin sinut unestasi, hän huomaa ajattelevansa. – Minun oli näytettävä sinulle, kuinka väkevästä työkalusta tässä kaikessa on kysymys.
Hän pinnistää koko psyykkisen osaamisensa äärimmilleen selvittääkseen, kuka puhuu ja kenelle. Vaikka hän ei voi tällä hetkellä aivan luottaa siihen, mikä on totta ja mikä ei, tässäkin unessa hän luottaa itseensä. Kaikki on tasapainossa ja merkit ovat koko ajan viitanneet siihen, että häntä ohjataan hyvällä tavalla. Hänen omallaan.
Yhtäkkiä hän tuntee ilmanpaineen muutoksen ja ilmavirran poskellaan ja tajuaa, että joku tulee äänettömästi hänen huoneeseensa. Makeanhuumaava tuoksu tulee hänen nenäänsä ja häntä ravistaa omituinen, miehekkään tuntuinen tunne, jota hän on liian nuori tunnistamaan. Hän avaa silmänsä. – Hei Rasisti.
Nainen naurahtaa ihanasti ja halaa häntä lämpimästi. – En ole enää rasisti enkä agenttikaan. Jo Afrikassa minä jotenkin muutuin ja kun kuulin, mitä sinulle tehtiin, minä jätin hommat. Tämä on viimeinen tehtäväni, tulla hakemaan sinut. Sitten katoamme kakkosen kanssa.
Jostain syystä Kimmossa herää hilpeys, eikä hän muutenkaan ole varma onko tällä hetkellä unessa vai hereillä. – Kutsutko hyysäriä kakkoseksi, hän kysyy samalla kun he näppärästi poistuvat rakennuksesta.
– Rakastan häntä, mutta keikoilla hän on kakkonen, upea vaaleaverikkö toteaa hellästi. Kimmoa liikuttaa, koska hän tuntee naisen puhuvan totta. – Tiedän, hän vastaa ja huomaa itse valehtelevansa. – Minulla on valtavasti opittavaa ja löydettävää vielä.