Rakkaus ei pelkää mitään. Se on aina tyyni, ja se katsoo kaikkea samalla täydellisellä tyyneydellä. Sen voima tulee sen täydellisestä säntäilemättömyydestä, sillä sen silmät eivät näe mitään, mitä me yritämme sen eteen laittaa. Se katsoo meissä siihen kohtaan, jolle emme voi mitään, ja se tietää, että silloin se katsoo vain itseensä. Sen silmät katsovat kaikkein kauheimpiakin tekojamme ilman värähdystäkään, sillä se katsoo niiden yli. Ne eivät sitä kiinnosta. Mutta juuri tällaisen katseen edessä me pelkäämme, ja toivomme että se ei näkisi. Mitä me oikein pelkäämme?
Me emme pelkää sitä, että rakkaus löytäisi meissä jotakin arvosteltavaa. Mielestämme rakkauden kuuluukin löytää meistä pahuutta, jotakin tuomittavaa, jotakin halveksittavaa ja sille kelpaamatonta. Jotakin, johon se kiinnittäisi huomionsa ja lakkaisi katsomasta meitä. Me olisimme turvassa ja saisimme jatkaa niin kuin ennenkin.
Meidän pelkomme on vielä kauheampi. Me pelkäämme sitä, ettei rakkaus löytäisikään meissä pahuutta. Että se katsoisi meihin kuin vertaiseensa, tulisi vierellemme ja pyytäisi meitä katsomaan itseensä. Että se viihtyisi meidän lähellämme ja vain jatkaisi katsomistaan. Vanhempiemme katseet ovat olleet pelottavia. Ne ovat katsoneet siihen, mille me emme voineet mitään, eivätkä ne pitäneet siitä mitä ne näkivät. Me opimme säntäilemään, sillä me emme nähneet, että vika olikin katsojassa. Me opimme pakenemaan katsetta joka näkee. Me emme halunneet, että aluksi meitä rakastaen lähestyvä katse näkisi jotakin, jolle me emme voi mitään, sitten pettyisi ja alkaisi hyökätä. Mutta rakkaus ei hyökkää. Miten me osaisimme olla, jos joku kohtaisi meidät täydellisellä hyökkäämättömyydellä? Jos mikään, mitä se näkee, ei synnyttäisi siinä hyökkäysenergiaa? Silloin meidän omalle hyökkäämisellemme ei olisi selitystä.
Olisi hirvittävää hyväksyä se ajatus, että etsiessään pahuutta siitä kohdasta, jolle me emme voi mitään, rakkaus ei löytäisikään sitä. Että kaikki ne katseet jotka ovat meitä katsoneet, olisivat erehtyneet. Vika ei olisi ollutkaan meissä, vaan silmissä jotka katsoivat. Emme edes osaa ajatella tällaista tilaa, vaan etsimme vikaa itsestämme. Tämä juuri on meidän vastauksemme. Minun on pakko teeskennellä. Minä en ole rakkauden vertainen. Me emme olleet vanhempiemme suunnitelmien vertaisia. Ja nyt, kun rakkaus katsoo meitä, meidän on pakko myöntää, että emme tunne rakkautta. Me pelkäämme, että rakkaus sittenkin näkisi meissä itsensä. Kaikki meidän vanhat vastauksemme katoaisivat. Se vetäisi maton, tai oikeastaan koko meidän maailmamme meidän altamme pois.
Mutta rakkaus ei tätä pelkää. Se tietää mitä se katsoo. Se haluaa katsoa vain itseään. Juuri siksi se ei huomaa ainuttakaan kuortamme. Juuri siksi se ei tyydy siihen, että me tarjoaisimme sille ”hyviä” tekoja oman ”pahuutemme” korvikkeina. Juuri siksi se pysyy aina tyynenä. Juuri siksi se ei säikähdä. Se näkee jotakin mitä me emme uskalla katsoa: ihmisen joka rakastaa. Se näkee itsensä. Tämä olisi meille kauhun hetki. Me joutuisimme myöntämään sen, että emme ole olleet uskollisia sisällämme olevalle hyvyydelle, kauneudelle ja viattomuudelle. Kuitenkin me tiedämme niiden olevan olemassa, sillä kun emme rakasta, me tunnemme toimivamme itseämme vastaan. Jokin sisällämme tietää, että me ansaitsemme toisenlaisen kunnioituksen. Kaukainen sisäinen kutsu pyytää meitä sopusointuun itsemme kanssa. Pelottavaan sopusointuun. Hirvittävään sopusointuun. Mutta hyvään sopusointuun.
Tämä tietoisuus on voinut kadota jonnekin niin monien väärien katseiden ja väärien vastausten alle, että keskellä jokapäiväistä elämäämme me emme muista sitä. Se voi olla niin äänekkäiden vastausten alla, että me emme kuule sen levollista hiljaisuutta. Mutta kun me hiljennymme, me muistamme sen. Me muistamme sen Voiman, sen Levon, sen Suuren Toiveen, sen Jonkin, joka on niin olennainen osa meitä, että emme voi sitä koskaan täysin unohtaa. Sen kutsu on hiljainen, ja me kuulemme sen vain harvoina hetkinä, mutta me kuulemme sen niin kauan, että alamme seurata sitä. Jokaisen hiljaisen kutsun jälkeen me tiedämme, että rikomme itseämme jos emme seuraa sitä. Mutta tuo hiljainen kutsu on helppo vaimentaa. Sen kuuluukin olla, sillä muutoin se ei olisi rakkauden kutsu.
Koska me pelkäämme juuri tätä kutsua, rakkaus ei tule voimalla. Se ei voi tulla, sillä silloin pelkomme olisi aiheellinen. Juuri tämän levollisen odottamisen ja hiljaisen kutsun kautta rakkaus kertoo, että meidän ei tarvitse pelätä. Silti me pelkäämme, sillä me pelkäämme menettävämme vastauksemme. Me pelkäämme koko maailmamme romahtavan. Mutta niin ei kävisi. Vain vastaukset romahtavat ja niiden takaa paljastuu Todellinen itsemme.
Kun Rakkaus saapuu, näin käy vähän kerrallaan. Me alamme nähdä, että vastauksemme eivät olleetkaan yhtä kuin me itse – eivätkä ne olleet todellisuutta, vaan kummallisia selityksiä, joiden ansiosta me saimme rakkaudettomuuden näyttämään rakkaudelta. Ne loivat jotakin, joka kyllä näytti rakkaudelta mutta ei oikeasti tuntunut siltä. Sen sijaan, että ne olisivat täyttäneet sydämessämme olevan aukon, ne tyhjensivät sitä. Mutta nyt, joka kerran kun väärät vastaukset saavat mennä, me tunnistamme välähdyksen lailla tämän aukon, ja huomaamme kuinka se alkaa seuraavassa hetkessä täyttyä levollisella suloisuudella. Me alamme nähdä rakkauden todellista luonnetta. Ja mitä enemmän me näemme sitä, sen kauniimpi se on. Tähän tullessamme paljon on jo muuttunut. Me olemme oppineet rakkauden tavan elää: ei voimalla, vaan hiljaa odottamalla. Me annamme itsemme olla sitä mitä me olemme, ja muiden olla sitä mitä he ovat. Me alamme Muistaa. Ja mitä enemmän me Muistamme, sitä enemmän me alamme Tietää. Ja kun me alamme Tietää, me alamme Nähdä.
Me tiedämme, että jossakin väärien vastausten takana on ovi, jota me emme voi koskaan täysin lukita, niin että se kätkisi lopullisesti sen, mitä sen takana on. Me saatamme haluta unohtaa sen, mutta me emme voi. Tietoisuus siitä kulkee mukanamme etäisen muiston lailla. Me myös tiedämme, että emme lopulta tyydy mihinkään, mikä on oven tällä puolen. Me haemme ja etsimme koko ajan, mutta me emme löydä, sillä emme halua avata tuota ovea. Me uskottelemme itsellemme löytävämme ihmiselämän arvokkuuden vastausten tältä puolen, vaikka tiedämme valehtelevamme itsellemme. Me kuitenkin tiedämme totuuden, tai ikään kuin muistamme sen kaukaisen muiston lailla. Me olemme yrittäneet vaientaa tuota muistoa, mutta me emme voi, sillä tuo muisto on me itse. Ovelle asti pääseminen on vaikeaa ja reitti lähes tuntematon, sillä olemme halunneet yrittää unohtaa sen. Mutta kun olemme ovella ja alamme raottaa sitä, ja sen takana oleva valo pääsee valaisemaan mielemme, me tiedämme tulleemme kotiin, siihen jota olemme koko ajan kuitenkin etsineet. Me huomaamme, että se on juuri se rakkaus jonka olemassaoloa me emme pystyneet unohtamaan. Me katsomme Rakkautta jota me emme koskaan täysin unohtaneet, emmekä lopulta edes halunneet unohtaa. Me tiesimme, että emme olisi tyytyväisiä vähempään. Lopulta ovi on täysin auki ja sen häikäisevän kirkkaassa valossa me näemme kaiken selkeästi.
Sen kaiken Rakkauden!!!