Nyt on ihan kauhean paha olla. Olen pitänyt kulisseja yllä kolmatta päivää. Olen ajatellut, etten voi sortua töissä tai koulutuksessa. Velvollisuudet pitää hoitaa. Olen paennut niihin. Nyt edessä on vapaa viikonloppu eikä mitään muuta tekemistä tiedossa, kuin istua kotona, muistella ja surra.
Yritin purkaa pahaa oloa lenkkiin. Itku kuristi kurkkua koko matkan. Welmu söi onnellisena jotain ryönää katuojista ja minä paahdoin eteenpäin ja nielin itkua, joka muuten on aika kivuliasta samalla, kun on hengästynyt. Odotin, että pääsen kotiin itkemään ja samalla koin kamalaa ahdistusta yksinäisyydestä. Nyt tuntuu hirveän pahalta olla yksin.
Minulle ennen kovin rakas ystävä on kuollut. Laura oli vuosia minulle kaikkein rakkain ja tärkein ihminen ja äidilleni joskus kuin toinen tytär. Viime vuosina yhteydenpito väheni, muttei lakannut kuitenkaan kokonaan. Olosuhteet etäännyttivät meitä, mutta yhteys oli silti olemassa. Ja nyt Laura on kuollut. Vaikka hän sinetöi itse oman kohtalonsa, ei hän sitä silti ansainnut.
Kuolema käy ensi kertaa näin lähellä minua. Ja se on kauhean suuri ja vaikea asia käsittää. Luonto suojelee meitä epäuskolla niin kauan, kunnes tuska on siedettävää. Minun ei tarvitse muistella. Muistot tulevat mieleeni yksitellen, uskomattoman tarkkoina kuvina. On hirvittävän vaikea käsittää, etten enää koskaan kuule ääntä, jonka muistan niin tarkkaan, enkä näe kasvoja, joiden jokaisen piirteen olen käynyt läpi miljoona ja taas miljoona kertaa. Kuoleman lopullisuus jysähtää tajuntaan ja vetäytyy taas hetkeksi piiloon tullakseen esiin kohta uudelleen.
Voi kun joku vaan pitäisi nyt kiinni.