Huh. Heitin reilun tunnin lenkin ja nyt istun kotona odottamassa nälkää ja pelkäämässä iltaa. Lupasin kirjoittaa syömisestä, liikunnasta, niiden keskinäisestä suhteesta ja elämäntavoistani, joilla on tekemistä huomattavasti enemmän syömisen, kuin liikunnan kanssa.
Onhan se ihan totta, että liikunnasta tulee oikein hyvä olo. Sitä ajattelee, että rasitanpa huomennaki itteeni näin ja kohta olen jo hoikempi ihan huomaamatta ja semmosta. Miksi sen aloittaminen on sitte joka kerta niin kiven alla?! Miksi lenkkihousujen ja lenkkareiden jalkaan kiskominen on niin helvetin vaikeaa?! Mullon koira. Mun on pakko käydä lenkillä. Miksei siihen kuuden vuoden pakon jälkeen ole vieläkään ehdollistunut? Miksi se edelleen on useimmiten kammottavaa tervanjuontia ja raahautumista koiran perässä lähikortteleissa? Ihmettelen joskus, miten sitten kuitenkin olen jollain konstilla onnistunut pitämään tuon koiran varsin komeana ja lihaksikkaana ja hyväkuntoisena…?! Mitähän se tekee täällä yksikseen? Vetää leukoja ja punnertaa?!
Ja sitten se syöminen. Minun helvetillinen kompastuskiveni. Ansa, johon lankean suu ammollaan kerta toisensa jälkeen. Voisin syödä itseni kuoliaaksi. Tosin tällä menolla ainakin edesautan itseäni kuolemaan ennenaikaisesti verisuonteni huutaessa leipää. Ihan kirjaimellisesti. Terveellisesti syöminen on hirveän tylsää. Olen aivan käsittämättömän adiiktoitunut ihan kaikkeen, mikä on upotettu rasvaan tai sokeriin tai mielellään molempiin. Voisin elää pelkillä herkuille. Minen kertakaikkisesti VOI syödä sellaista, mitä mun ei tee oikein kovasti mieli. Jos mietitään esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka menee kauppaan ja PÄÄTTÄÄ, että ne syö tänään vaikka nakkikeittoa ja tekee sitten niin. Minen voi tehdä noin. Minun pitää kuulostella itseäni ja ostaa sitten sitä, mitä minun tekee mieli. Ei sillä, etteikö se voisi olla joten terveellistä, mutta kuitenkin.
Jännä sinänsä, mutta selviän yleensä kaupasta ostamatta mitään herkkuja. Minun herkkuretkeni on sitten ihan erikseen. Monta kertaa mullei tuu kaupassa edes mieleen hamstrata kärryyn mitään herkkuja. Mutta auta armias, kun pääsen kotiin. Katson surkeana laihaa kauppasaalistani ja suunpielet roikkuen mietin, etten ostanu mitään hyvää ja näilläkö tässä oikeesti pitäis kituuttaa, haloo!