Paljon on asiaa, mutta aloitus on hukassa. Ja lopetuskin. Enkä oikeastaan ole ihan hahmottanut vielä keskikohtaakaan. Meinasin nimittäin kirjottaa nyt oikein sydänjuuria, hiusjuuria ja vittu puunjuuriakin riipivän vuodatuksen. On vaan vähän toi vuodatushana sellasella tiputteluvaihteella. Joku surkea välivuoto tai jotain. Kuka idiootti keksi, että krapula on luova tila?
No mutta joka tapauksessa. Vuodatin jo aiemmin siitä, miten minulla on viime aikoina esiintyny niitä niitty-kuvitelmia (ei mitään laiduntamista, vaan juoksentelua laihana ja kukkeana niityllä miehen kanssa, joka kaataa minut kedon kukkien siimekseen ja yhtyy minuun, kuin viimeistä päivää ja laukeamme yhtä aikaa huutaen, kuin toripirut). No. Nyt ne niitty-kuvitelmat sun muut piinaa minua. Olen taas liekeissä, jotka piiskaavat minua löytämään jonkun ja kaahaamaan sitten täysin päättömänä rakkauden syövereihin, avoliittoon, naimisiin ja helvetti tähtikaaren taa.
No sinänsä ihan kiva juttu. Olen löytänyt taas pariutuvan Maijan. Se piileskeli jonkin aikaa. Ja vitut. Olen kovasti yrittänyt huijata itseäni, mutta paljastuin aika nopsaan. Kulissit niin sanotusti romahtivat ja menivät tuhannen päreiksi. Toivottavasti kukaan hullu ei palkkaa minua teatteriin töihin. Olisin kävelevä katastrofi lavastustaitoineni.
Mutta ne liekit. Olen valmis rakastumaan lähes jokaiseen, joka vain antaisi minulle vastarakkautta, edes hitusen. Viis minun tarpeistani tai ihanteistani. Kuhan joku vain rakastaisi minua. Ylläri, että olen antanut yhden jos toisenkin kaksilahkeisen pissapään kohdella itseäni, kuin paskaa. Kun ne kuitenki olevinaan kovasti minua rakasti ja sehän on pääasia… Miksen voi vain antaa asioiden mennä omalla painollaan? Tapahtui mitään tai ei. Ottaa asiat ja tapahtumat vastaan sellaisina, kuin ne tulevat. Miettiä pahoja asioita ja pahinta vasta sitten, kun siihen mahdollisesti on aihetta ihan oikeasti.
Voi paska. Ja kun mun nunnailu oli NIIIIN hyvin jo hanskassa. Melkein.