Minua mietityttää. Jotensakin varmaan yksi syy siihen on se, että minulla on helvetisti ylimäärästä aikaa. Itseasiassa minulla ei nyt ookkaan muuta ku aikaa. Voi paska. Onpa ankeeta. Varsinkin kun työnsin koko Kotkan reissun ajan tätä asiaa pois mielestäni. Ja yllättäen se sitten hyppäsi päähäni jo heti paluubussissa. Nyt kun olen pyöritellyt sitä tässä pari päivää, alan olla jokseenkin suht kypsä.
Minua risoo. Minua risoo ihmisten vastuuttomuus, heittäytymiskyvyttömyys, valheellisuus ja arvostuksen puute. Ihmisten typerä käytös. Aikuisten ihmisten jatkuva ryyppääminen ja asioiden kännin piikkiin pistäminen. Kyvyttömyys pitää kivaa ilman viinaa. Epärehellisyys, epäluotettavuus, epä. Kypsymättömyys. Laskelmoivuus. Pakoon luikkiminen. Kyvyttömyys ottaa elämästä vaari ja hoitaa asiat reilusti ja suoraan.
Tapasin alkuvuodesta ihmisen, jonka kanssa jossain määrin tuntui, kuin olisin tullut ikäänkuin kotiin. Jaksoin uskoa puheita, jaksoin uskoa, että kyllä tämä tästä, jaksoin uskoa. Vaikka olen yltiöpessimisti, toivoa ja uskoa minulta ei tunnu puuttuvan. Jossain syvällä jaksan vieläkin uskoa, että joku vielä kohtelee minua hyvin. Että oikeasti olen kyllä kunnioituksen arvoinen, jos joku vain jaksaa katsoa sinne asti. Se ihminen ei koskaan jaksanut kurkistaa minun sisälle.
Minä piirsin meille alituiseen tuikkivat ja valaisevat tähdet, kuun ja auringon samalle taivaalle, tiesitkö? Piirsin mielessäni meidät moneen paikkaan ja piirsin aina naurun. Piirsin itselleni liikaa mahdollisuuksia, enkä lopulta oikeasti saanut niistä yhtäkään.