Toiveajattelua

Ihme kyllä olen hengissä ja jokseenkin vahingoittumaton. Olin ihan varma, että eilisen Viimeisen Pisaran ja tämän päiväisen säätämisen jälkeen olen iltaan mennessä vähintäänkin auton alla tai ainakin tuulilasissa. Tai jotain.

Olin taas vaihteeksi pikku toimeenpiteessä tänään. Jokaviikkoinen piina. Ei oikeastaan edes pelota enää, inhottaa vaan. Mennessäni sairaalalle ihmettelin, kun koski alamahaa. Siis sillälailla kun tyttöjä joskus koskee. Vastaanotolla kurkistin housuihini (ei, en tehnyt sitä odotusaulassa, vaikka mieli tekikin. Lupaan kuitenkin tehdä sen ensi kerralla, jotta tämä olisi jatkossa hieman mielekkäämpää luettavaa.) ja niinhän se sitten oli; kuukkarit olivat alkaneet. Mur. Tarkoitus oli mennä vastaanotolta suoraan töihin, mutta koska elämä ei missään nimessä saa olla liian mukavaa ja helppoa eikä minulla liian hyvä tuuri, totesin, että minun on pakko mennä kodin kautta vaihtamaan pöksyt, ellen halua kulkea punainen vauhtiviiru valkoisen työpuvun alta mahdollisesti loistaen. En ottanna riskiä.

Menin ensin pari pysäkinväliä yhdellä ratikalla ja sitten odottelin aimo tovin toista. Odotellessa joku papparainen otti minut juttujensa kohteeksi ja kertoi minulle muun muassa entisajan kengistä, joissa ei ollut pohjia, kyseisten kenkien korjaamisesta (maksoi viisi markkaa), rikkinäisistä sukista ("joo kuule potut vaan heilu") ja taskuista ja kyseli, kuinka montaa vuoroa teen ja olenko kenties kipusisko. Koin kammottavia tunnontuskia ratikassa, kun menin istumaan sellaiseen yksöispenkkiin. Varmaan se pappa oli vain yksinäinen ja juttuseuraa vailla. Pois jäädessä olin häpeissäni itsekkyydestäni ja kiitin mielessäni Helsingin suuruutta, ettei minun varmaan tarvi enää nähdä sitä pappaa, koska se varmasti ajatteli minusta pahasti.

Kipaisin nopsasti kotona vuoraamassa kassini (puhun nyt käsilaukusta) erilaisilla kuukautissuojilla (kyllä, vuorasin sen toisenkin paikan, mutta sinne riitti yksi kappale) ja kiiruhdin sitten takaisin ratikkapysäkille. Hehkuttelin mielessäni hyvää onneani, kun aikataulun mukaan seuraavan ratikan piti olla pysäkillä ihan parin minuutin kuluttua. No eipä ollut. Seuraavakin jätti tulematta. Sitä seuraava tuli sitten muutaman minuutin myöhässä. Toisin sanoen seisoin pysäkillä yli 20 minuuttia ja ehdin jäätyä luita ja ytimiä myöten. Juoksin töihin peräsuoli pitkällään ja sain huiskia hullun lailla koko vuoron ajan. Kuukkareideni aiheuttama hässäkkä söi tunnin. Siis koska me naiset saadaan se kuukkarivapaa töistä??