Kävin tossa lobotomiassa. Tiedän, ei ois ollu tarpeen, mutta ku ne pakotti minut… Oikeasti. Oli sen verran hurjan kokonen viisaudenhammas, jotta jos se oikeasti tuo viisautta, lähti Maijalta lopukki järki nyt.
Aamulla istuin kauhuissani sohvalla ja keinuttelin itekseni ja mietin, mitä ne minulle tekee ja kuinka kauan olen kipeä ja sattuko minuun ja onks se kauheeta ja kääk. Silti raahasin itseni Vallilaan ja istuin kahdeksalta hammaslääkärin odotushuoneessa nöyränä ja jumalattoman peloissani vatsa mouruten ja perhosia tiukkuen.
Minua nuorempi hoitaja tuli pyytämään minut huoneeseen. Yritin vielä pälyillä viimeistä pakotietä, mutta luimusin sitte kuitenkin hoitajan perässä huoneeseen. Lääkäri oli ihan Nästin näköinen ja varmaan ehkä juuri ja juuri minun ikäinen. Tunnen epäluuloa minua nuorempaa hoitohenkilökuntaa kohtaan. Eihän en voi osata mitään! Ne on ihan junnuja! Yritin muistuttaa, etten ole enää niin nuori, että minua nuoremmat olisivat ihan noviiseja, mutten silti päässyt kalvavasta epäluulosta eroon.
Lääkäri oli oikeastaan ihan kelpo ja muissa olosuhteissa olisin ehkä heittäny sille vähän läppäläpänderiä, mutta koska olin kauhuissani, piipitin pikkulapsimaisesti sille, jotta mitäs jos mie oksennan. Lääkäri osasi olla varsin setämäinen ja tunki ronskin ottein neulan suuhuni ja runnoi paikkaan jos toiseenkin. Minua ei oltu koskaan puudutettu ja pelkäsin sitä kovin, mutta ei se ollutkaan kauheeta. Tuntui ja maistui samalta, kuin joskus teininä, kun minulta punkteerattiin paiseita kurkusta.
Sitten se lääkäri otti jonkun pienen työkalun ja rupesi rouhimaan yläleukaani. Tunsin rouskuntaa ja kirskuntaa ja jumalatonta ruuvaamista. Suunpieli venyi ja venyi ja luulin jo, että se jannu tekee mulle astetta leveemmän hymyn. Sitten se lopetti ja sanoi ”poimivansa” vielä hampaan pois. Näin, kun se siirsi suustani verisen möntin tarjottimelle ja ajattelin, voiko se olla näin helppoa. Jännitys pakeni minusta ja rupesin väpisemään. Ja kyllä. Sain laskun, hoito-ohjeet (siinä vaiheessa olin niin kiitollinen, että olisin ollut valmis hoitamaan vähän sitä lääkäriä) ja reseptin kipulääkkeille. Kaksikymmentä minuuttia oli kulunut siitä, kun minut kutsuttiin huoneeseen ja vedin jo takkia niskaan.
Koska lääkäri määräsi minut välttämään raskasta liikuntaa ja ponnistuksia, raahustin hitaasti kotikulmille. Ja koska se lääkäri määräsi myös, että pitää nyt ekana päivänä syödä kaikkea kylmää ja mainitsi esimerkeiksi jäätelön ja viilin ja muistaakseni vanukkaankin, kaahasin kauppaan ja ostin jätskiä, sataa erilaista vanukasta, rahkaa, viiltä ja pilttiä. Sinänsä ikävää, että poskeani jomottaa ja kävin juuri sylkemässä pönttöön verisen sideharsotupon suustani, eikä minun tee mieli yhtään syödä. Mutta toteuttipa lääkäri kuitenkin hartaimman toiveeni: saan kokonaisen päivän syödä pelkkiä herkkuja. Pitäisköhän hakee vielä ranskalaisia ja soseuttaa ne…!?