Perse on viime päivinä noussut hieman liian suureen rooliin elämässäni. En ole koskaan pitänyt perseestäni, mutta nyt olen ajautunut suoranaiseen kriisiin sen kanssa. Olen aina vältellyt parhaani mukaan perse-miehiä ja keskittynyt enemmän tissi-miehiin (nyt siihenkään ei ole enää mitään asiaa, tissini ovat kadonneet), huuli-miehiin ja kiva etutukka sulla-miehiin.
Persekriisini nousi aivan uusiin sfääreihin tänään, kun tajusin töissä seitenkymppisellä mummukalla oleva parempi perse, kuin minulla. Töissä näkee kaikenlaista persettä; lähinnä roikkuvaa, ryppyistä ja haisevaa. Ja sitten tajuat, että neljäkymmentä vuotta vanhempi perse on pienempi, timakampi ja sileämpi, kuin omasi. Apua.
Koin joitakin kriisihetkiä jo muutama päivä sitten Töölönlahdella. Ohitseni lipui kaikenlaisia perseitä. Osa kiikkui hillitysti, osa pomppi mennessään. Ja sitten; se täydellinen perse. Harmaisiin olohousuihin sullottu perse, joka oli kuin kaksi vierekkäin aseteltua hunajamelonia. Ja sen jälkeen tajuat, että oma perseesi on kuin kaksi mätää, vierekkäin aseteltua, epämuodostunutta, löysää ja parhaat ehdottomasti päivänsä nähnyttä jättiläisvesimelonia, joka mitä hytkyy ja väpisee ja osuu jokaisella hypähdyksellä maahan. Niinä tyydyin vain kävelemään siellä Töölönlahdella ja kiihdytin juoksuun vasta lähempänä kotia, kun kukaan ei kävellyt takanani.
Perseeni on oikeasti suuri ja ulkoneva. Se on aina ollut, silloinkin, kun olin aivan hoikka. Pyöräilijät voisivat käyttää sitä polkupyörätelineenä ja puistokemistit tuoppitelineenä. Kotona se voisi toimia maustehyllynä tai saippuatelineenä. Ja jos se tuosta vielä kasvaa, tulee siitä vaatekaappi.