…että vihaan näitä idioottipäiviä ja -hetkiä. Tunnen joskus itseni niin pässiksi, että ranteiden riipiminen kertakäyttöveitsellä ja -haarukalla tuntuu vain armahdukselta. Itku kuplii kurkussa ja painaa rintaa, muttei tule ulos. Surettaa, kaduttaa ja harmittaa. Epätoivo on ensimmäisenä ja itsesääli tulee hyvänä kakkosena.
Onko se niin, että joskus ihan oikeasti on vain rohkeempaa luovuttaa?