tyytyväisellä ihmisellä ei näköjään ole yhteiskunnalle tahi ympäröivälle maailmalle mitään annettavaa. Oikeastaan olen perseillyt elämäni aikana niin runsaasti, että ehkä hyvä välillä näinkin. Pahaa mieltä aiheuttaa vuoden 2009 kolmantena päivänä oikeastaan vain uusi levy, joka osoittautui gospellaulannaksi. Vaikken varsinaisesti jumalattomana(jumalattoman fiksua ei lasketa) itseäni pidäkään, puhevälini yläkerran heppuun eivät viime vuosina ole olleet ihan siinä kuosissa, että välttämättä haluaisin kotonani vapaa-aikanani kuunnella mitään katteettomia pelastuslupauslauluja. Koska olin niin typerä, että menin vähäiset roponi moiseen roskaan tuhlaamaan, kostoksi kuuntelen kuitenkin levyn loppuun. Annan sen ensi jouluna lahjaksi jollekin uskiskaverilleni. Minulla tosin ei äkkiseltään mietittynä taida sellaisia olla, mutta onhan tässä melkein vuosi aikaa jonkun hihhulin kanssa kaverustua. Vapaamuotoiset hakemukset viidenkympin käsittelymaksulla lisättynä voi lähettää sähköpostiosoitteeseeni.
Paitsi että olen tätänykyä raitis ja reipas, kirkasotsainen nuori (tai no, nuorehko), olen osoittautunut myös gourmetkokiksi. Hassua. Olen aina väittänyt itselleni ja ympäröivälle maailmalle, etten osaa tehdä ruokaa. Osaanpa, osaanpa! Kaunein kiitos kokkaustaidoistani tuli uudenvuoden aattona:
”sä olet NERO!!!!”
Kommentti liittyi siis poikkeuksellisesti valmistamaani ruokaan, ei yleiseen älykkyyteni ylistykseen. Lausujalla ei liene mitään erityistä tarvetta nuoleksia persettäni (in concreto näyttäisi kyllä olevan) joten otan oikeudekseni uskoa häntä sinisilmäisesti. Sitä paitsi ruoka oli kohtuullisen hyvää.
Ai niin, levyistä vielä. Tein eilen toisenkin levyostoksen joka meni kaikinpuolin nappiin. Aamun vietin istuksimalla ikkunalaudalla kahvikuppi kourassa katselemassa kadun vilinää ja nostalgioimassa. Hassua kuinka musiikki nostaa vuosien takaisia tapahtumia ja ennen kaikkea noihin tapahtumiin liittyviä tunteita pintaan. En ole muutamia noista biiseistä kuullut viiteen vuoteen, kun ne alkoivat soida, palasin siltä istumalta erinäisiin jo aktiivisesta tietoisuudestani kadonneisiin tapahtumiin. Jos katossani sattui tuolloin olemaan kärpänen, se näki vaaleanpunaiseen yöpaitaan ja mustavalkoraidallisiin polvisukkiin (kuka on väittänyt, että osaisin pukeutua, varsinkaan kotonani) sonnustautuneen, takkutukkaisen tyttölapsen, joka vuoroin hymyili kuin Apollo konsanaan ja itki kuin Niagara pahimpien tulvien aikana.
Tällaisina päivinä on kohtuullisen kuulia olla elossa.