On aika katsoa peiliin.
Kun mittari raksuttaa neljättäkymmentä ja kaikki ihmissuhteet päättyvät omaan mahdottomuuteeni, taitaa olla pienen itsetutkiskelun paikka. Ei ole helppoa myöntää olevansa huono jossain, varsinkaan tällaisissa asioissa.
Okei, olen vaikea ihminen. Mutta älkää käsittäkö väärin. Olen myös aivan loistava tyyppi, valloittava persoona ja mukava seuramies. Minulla on paljon ystäviä ja vahvat verkostot. Ongelmani ovat seuraavia.
Olen siis, ennen kaikkea, loistava seuramies. Sen jälkeen ei sitten olekaan oikein mitään. En ole oikein koskaan viihtynyt pitkiä aikoja kahdestaan kenenkään kanssa, en yksittäisen kaverini, en kenenkään ystävätytön enkä myöskään kenenkään tyttöystäväni kanssa. Tajuan sen vasta nyt. Viihdyn kyllä loistavasti itsekseni, ja tarvitsenkin aikaa itselleni. Mutta se on ihan eri asia kuin omistautua jollekin yhdelle ihmiselle päivittäin, tai edes viikottain. Mitä tälle asialle voi tehdä? Ilmeisen vaikea propleema, enkä usko pystyväni korjaamaan tätä luonteenpiirrettäni nopeasti, jos ollenkaan.
Tarvitsisin siis sellaisen suhteen, jossa tyttöystäni uskoo rajattomasti itseensä ja omaan viehättävyyteensä, on erittäin ekstrovertti eikä kaipaa välttämättä edes jokaviikkoisia kahdenkeskisiä päiviä. Onkohan tämä mahdoton pyyntö? Näin kirjoitettuna kuulostaa todella pahalta, ja lähes mahdottomalta. Kaikki normaalit ihmisethän kaipaavat sitä yhtä ainoaa sydänystävää, rakastettuaan ja hänen jakamatonta huomiotaan. Taidan olla vähän tunnevammainen.
Vapaudenkaipuuni on suuri. En mielelläni elä tiukan valvonnan alla, en osaa enkä toisaalta haluakaan suunnitella elämääni minuuttiaikatauluilla, koska aina voi tulla joku yllättävä ja houkutteleva tarjous jostain mukavasta illanvietosta tai muusta joukkoaktiviteetista. Taidan olla tunnevammaisuuden lisäksi epäkypsä ja sitoutumiskammoinen.
En osaa olla läsnä. Tiedän tämän, ja olen pyrkinyt kehittämään itseäni, ja olen ehkä hiukan onnistunutkin yrityksessäni. Kehittämistä kyllä löytyykin, päässäni sinkoilee niin paljon asioita ja ihmisiä ja tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, että pysähtyminen ja hetkessä oleminen on vähän helvetin vaikeaa. Olen siis tunnevammainen, epäkypsä, sitoutumiskammoinen ja hyperaktiivinen keskittymishäiriöinen.
Näillä eväillä, enpä ihmettele että nykyinenkin suhteeni on hiuskarvan varassa kaatua omaan mahdottomuuteensa. Näin, vaikka tällä kertaa kaikki on omasta mielestäni mennyt lähes täydellisesti. Mutta tässä ei tietysti minun mielipiteeni paina, varsinkaan jos tyttöystäväni on ihan onneton suhteessamme. Olemme yrittäneet työstää ongelmia jo jonkin aikaa, ja olen ainakin luullut yrittäväni parantaa heikkouksiani, mutta viivan alle ei ole kyllä jäänyt mitään positiivista. Saakeli soikoon, kyrsii oikein olan takaa.
Jos joku on kokenut samanlaisia ongelmia ja keksinyt toimivia ratkaisumalleja (muitakin kuin suhteen lopettamisen), olen todella kiitollinen neuvoista. Muuten perii taas hukka.
”Easy”