Siihen etten usko vessapaperiin on monta eri syytä.
Yksi niistä on eräs kaverini jonka kanssa polttelimme eräitä laittomia mausteyrttejä nuorina pikkutyttöinä ja poikina (hän oli poika ja minäkin halusin olla) ja kun mauste kolisi kupoliimme alkoi hän paasaamaan kovin epätyypillisesti suhteessa mausteen normaaliin vaikutukseen. Minä taas mausteelle kovin tyypillisesti retkotin raajat levällään monttu auki kykenemättä muuta kuin kuuntelemaan tuota paasausta.
”Jos sinulle lentää paskaa naamaan niin riittääkö pelkkä kuivalla paperilla pyyhkäisy? Vai uskotko tarvitsevasi kenties kunnon kasvopesun ihan saippualla? No miksi peräpeilisi ansaitsisi yhtään vähempää?”
Nämä kohtalokkaat sanat ovat vaivanneet minua siitä saakka. Olemmeko me täysin barbaareja? Emmekö me kykene edes alkeellisempaan hygieniaan?
Sitten tämä raju rakkauteni puita kohtaan. Olen pahempi kuin Idefix Asterixissa. Itken jokaista kaadettua puuta lähimetsässämme kuin kuollutta lähiystävääni. Vaivuin pitkään (yli päivän kestävään) masennustilaan kun Salomonkadun Jalava kaatui.
Miten voin väheksyä ystäviäni pyyhkimällä ulosteet pyllystäni heidän puisevaan lihaansa? Olenko ihan tunteeton ääliö? Mikä minua vaivaa?
Kun vielä kannan huolta vesistöistämme ja kasvihuonekaasuista niin soppa on valmis. En siis usko vesivessaan enkä paskaan pelloilla. Itse asiassa emme saisi ulostaa lainkaan tai ainoastaan metsään jossa perseemme pestäköön ravinteikkailla vesillä jotka kaadettakoon hyvien puiden juurille (tuhmia puita älköön kukaan ravitko).
Huaah huomaa, että olen viettänyt viikon sisätiloissa ja korkeassa kuumeessa kiitos kitarisatulehduksen. Poistatan ne paskiaiset kostoksi (kitarisani siis).
Scy rpä otsassani