Parinmuodostus on vaikeutunut koko ajan. Alussa oli kylä. Asukkaita oli 20 tai 200. Jokainen tunnettiin nimeltä. Oma arvo asteikossa oli helppo määritellä, Ville perii enempi peltoa kuin minä mutta Antti ei jaksa uida niin pitkälle kuin minä. Samoin nuo potentiaaliset puolisoehdokkaat olivat aika yksinkertaisesti kartoitettu. Maijalla on kauneimmat hiukset, Helena perii eniten metsää mutta Maaria antaa varmasti.
Nyt miljoonien Internetin käyttäjien maailmassa, maailma ja sen asukkaat ovat yhden klikkauksen päässä. Ruudulta tulee informaatiota paremmista ja paremmista paikoista ja yhä suuremmista odotuksista. Me itse emme ole valmiita koskaan. Milloinkaan emme ole siellä missä pitäisi. Olemme alati matkalla istuessamme kotona muttemme koskaan perillä. Me emme kykene enää määrittelemään itseämme suhteessa 400-miljoonaan kilpailijaan parisuhdemarkkinoilla ja sen arvoasteikoilla. Olemme niin kilpailun lannistamia ettemme voi edes aloittaa.
Toisen arvottaminen. Jos arvostat rakastasi arvostat itseäsi – sanoo kiinalainen sananlasku, vai oliko se intialainen? No kuitenkin. Puolisoa ei kykene enää määrittämään samalla tavalla kuin kyläyhteisössä. Meillä on runsauden pula. Speeddating-koukuksi sitä kutsutaan. Siitä saa egoboostia kun saa yhä useamman ja useamman ihmisen huomion sillä silmällä. Arvostammeko enää sitä mitä meillä on ulottuvillamme halutessamme kaikkea sitä mitä merten tuolla puolen.
Mitä me oikeasti tarvitsemme? Aikaa. Rauhaa. Hiljaisuutta. Mielestäni tämä on liikaa pienille aivoillemme ja pähkinän kokoisille rauhasillemme. Olemme dinosauruksia fotonin nopeudella kehittyvässä yhteiskunnassa. Muutumme kohta itse niin kovin kaipaamaksemme öljyksi.