Elämä kiertää kehää. Naamakirjasta eteen pomppasi tuttu 15vuoden takaa. Mies jonka muistan poikana. Poika joka on tässä välissä kasvanut mieheksi ja perustanut oman elämän. Kunnioitettava mies.
Itse en koe olevani niin kunnioitettava. Puhuin eilen taas Pupunden kanssa asioista jotka toivat peilin lailla kasvojeni eteen todellisen minäni. Pupunde kysyi minulta mitä todella silloin tapahtui. Aiemmin hän ei uskaltanut koska tiesi kuulevansa totuuden. Kerroin sen kuten hän oletti kuulevansakin, totuudenmukaisesti. Se ei ollut kaunista kuultavaa. Tajusin kuinka sairas olen.
En voi tässä kertoa tuosta tarkemmin koska rikkoisin ensimmäistä sääntöäni, älä todista itseäsi vastaan äläkä tunnusta julkisesti. Mutta rakas päiväkirja, tajuan olevani sairaampi kuin luulinkaan koska en kadu lainkaan. En oikeastaan tunne siitä mitään. Jos muut kuin Pupunde tietäisivät he kavahtaisivat. Miten voin olla niin pimeyden lapsi? Tuhon airut?
Miettiiköhän oikeat psykopaatit tälläisiä? Vai ovatko he vaan – laalaa trallaallaa olipas siistiä leikata tuon lapsen pää ja kakkia siihen? Siis kysymys kuuluu olenko psyko jos epäilen olevani?