Saadakseni jokapäiväisen leipäni on minunkin käytävä työssä. Tämä lähes pakkoneuroottiselta tuntuva nälästä johtuva toistuvaistapahtuma on todella vaikea loman jälkeen. Olkoonkin, että loma meni sairastellessa. Kun saavuin eilen töihin oli parkkipaikalla bajamajoja?? Selitys tälle oli vesikatkos jonka johdosta sekä vessat, että kahviautomaatti ja juomavesi olivat saavuttamattomissa. Prkl. Voiko tiistai joka oli minulle kuin pahin mahdollinen maanantai, enää pahemmin alkaa.
Kolme ensimmäistä tuntia yritin muistella mitä oikein tein työkseni ja mitä kuului tehtävänkuvaani. Ongelma ei täysin selvinnyt tuon päivän aikana. Loppu ajan yritin selvitä bajama/kahvipuutos/nesteytys-ongelmien kanssa painiessa. Myös ”lisää vain vesi”-perheeni (Gendal ja kump.) olivat unohtaneet lounaskuponkinsa joten jouduin viemään koko laumani syömään. Tämä ei kuitenkaan ollut niin epämiellyttävää kuin miltä se kuulostaa.
Illalla menin yliopistolle tutkimaan jaksaisinko alkaa taas opinnot. Koska ihminen on liian vanha opiskelemaan? Tuntui jotenkin hullulta, auditorio oli täynnä mielestäni keskenkasvuisia kakaroita joiden kuuluisi olla ennemminkin peruskoulussa kuin Helsingin yliopistolla. Toisaalta nuorena vitsa väännettävä ja sillee. Mutta oli hieman kynnystä painella yliopistolle kun olen itse ollut aikuiskouluttajana melkein 6 vuotta ja vaihdoin duunia vasta pari vuotta sitten eli olen kouluttanut aika monta Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyn laitoksen asiantuntijaa. Miltä tuntuu istua pulpetin toisella puolella? Jännittää.
Tänään aamu alkoi ok. Väsytti, mutta piristyin työmatkalla. Radio Rockin Korporaatio osaa hommansa, terveisiä Sika Harrille jos joku tuntee sen.