…tai sitten se olen vain minä. Tapasin miehen. Mukavan, fiksun, huumorintajuisen ja hyvännäköisen. Hän kertoi olevansa aivan myyty, mutta kerroin hänelle suoraan, että elämäntilanteeni on tällä hetkellä niin äärimmäisen monimutkainen, että en halua minkäänlaista suhdetta, kenenkään kanssa. Mies sanoi, että ei hänellä ole kiire mihinkään ja että hän voi odottaa. Haluaa kuulemma vain viettää aikaa kanssani, koska viihtyy seurassani ja kunnioittaa kyllä toivettani. Niin viihdyn minäkin hänen seurassaan. Siitäkin huolimatta, että hän on ulkoiselta olemukseltaan lähes identtinen yhden vanhan heilani kanssa. Minullako muka vuodesta toiseen samanlainen miesmaku? Köh. Noh, nyt tämä mies lähettelee koko ajan viestejä ja hän suhtautuu minuun kaikin puolin kultaisesti. Jotenkin suojelevasti. Hän vaikuttaa todella hyvältä tyypiltä ja olen iloinen, että tapasimme. Nyt vain todella toivon, että hän oikeasti ymmärtää, että minusta ei saa muuta kuin kaverin. Liian moni luulee, että sanon vain huvikseni tai että leikin vain vaikeasti saatavaa. Viime kerralla tilanne oli lähes identtinen päättäessäni edellisen suhteeni, mutta niin vain uusi kaveruus lipsahti joksikin aivan muuksi. Nyt kieltäydyn tekemästä enää samaa virhettä. Asiaa vaikeuttaa se, että tiedän joidenkin miesten osaavan olla toisen sukupuolen edustajien kanssa vain kavereita, ilman mitään ongelmia. Tämä taito tai sen puute ei vain näy päälle. Toivon siis, että tämä mies näkee minut neutraalina ja sukupuolettomana potentiaalisena kaverina, eikä naisena, koska niinhän minäkin pidän häntä hyvänä ihmisenä, enkä miehenä 🙂
