Mä olen kävelevä katastrofi, pyörremyrsky, hurrikaani, monsuuni. Jos minä olen paikalla kaikesta tulee yhtä isoa sotkua.
On se kumma että vaikka sitä kuinka vihaa ja inhoa riitelyä ja tappelua kerta toisensa jälkeen sitä huomaa olevansa keskellä jotain mikä aiheuttaa ohimosuonen pullistumista, jyskyttävää päänsärkyä, pahoinvointia ja valuvia kyyneleitä.
Ei se vaan oo mua varten, rauha, harmonia ja tasapaino. Ja vaikka kuinka helvetisti yrittäisi psyykata itseään uskomaan siihen ettei kaikki ihmiset ole samanlaisia (idiootteja) niin on se aika pirun vaikeaa kun kaikki ON OLLU samanlaisia idiootteja.
Sitä tapaa jonkun, se kiinnostaa sillai sopivasti, mutta sitä on hieman varovainen. Aikaa menee ja luottamus kasvaa. Yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa täysin toisen lumoissa, ihastunut säälittävästi korviaan myöten. Kun sillä on niin ihana hymy, se on hellä ja sanoo tykkäävänsä… (Blaah!) Ja sitten yhtäkkiä kaikki alkaa menemään päin helvettiä, toinen etääntyy ja etääntyy, tiuskii, kiukuttelee eikä mikään ole enää kivaa, eikä mulla ole mitään käsitystäkään mitä tapahtuu. Ja sitten tapahtuu se iso PASKA, hammasten kiristys ja päänsärky.
Viime yönä tuli migreeni mikä kesti vielä aamullakin, melkein yrjö lensi. Sen jatkoksi bussi teki oharit ja myöhästyin töistä. Ja tätä se on ollu jo 5 vuotta.
Minen kyllä jaksais enää. Mä olen kohta kylmä jääkalikka.