Kylläpäs tää viikko on taas rieponut, vaikka vasta ollaan torstaissa. Koko ajan saa mennä pää kolmantena jalkana koulu-duuni-koti-jumppa-pyykit-ruoka jne rumbaa. Mitenhän sitä ihminen osaisi arjessa olla yksin lapsen kanssa onnellinen? On niitä päiviä toki jolloin nauttii kovasti vanhemmuudesta, mutta yksinäisyyden tunne on kovin suuri. Ystäviä tietenkin on ja päivittäin tulee soiteltua, mutta se ei ole sama asia kun jakaa arkiaskareet jonkun toisen kanssa päivittäin.
Tänään tuli kylmä! Yhä selkeemmin huomaa että syksy painaa päälle ja Marraskuuuu. Kylmä, pimeä, väsymys, masennus. Olis niin ihanaa viettää rauhallisia iltoja jonkun toisen kainalossa. Olen tässä miettinyt varmaan jo kuukauden tätä arjen ongelmaa että miten tässä voisi olla onnellinen ja tyytyväinen ja mikä olisi ratkaisu.
Mietinnät ovat kovasti johtaneet siihen että yksin arjessa lapsen kanssa opiskellen ja työssäkäyden on niin rankkaa että jos siitä vielä osaa nauttia niin on aika superihminen. Kyllä sitä väkisinkin tähtää tulevaisuuteen ja helpopiin aikoihin.. Se miten mä tulisin tässä hetkessä onnelliseksi olisi kyllä se että saisi jakaa tämän arjen jonkun kanssa. Mitään suurta muutosta tähän tilanteeseen, kotiin, kouluun lapsenhoitoon ei oikeastaan tarvisi, kunhan olisi rakas ihminen joka jakaisi tätä kanssani. Ymmärtäisi ja välittäisi, myös tytöstä.
Mua raivostuttaa ihmiset jotka syöttävät mulle semmosta ajatusta että pitää ensin itse olla onnellinen ja sitten vasta voi olla joku toinen. Enhän mä odota että kukaan muu mua tekisi onnelliseksi mutta katsoisivat tätä tilannetta. Mä tiedän kyllä mitä mä haluan, ja mulla on siihen suunnitelmat, mutta se että ne toteutuu ei ole mikään onnellisuuden tae. Mä en vaan malttais odottaa. Tosin onhan se niinkin että tulee turhan helposti ajateltua että suoraan pääruokaan.
Pitäisi oppia nauttimaan siitä odotuksen tunteesta. Eikä kiirehtiä, mutta väkisinkin tässä haluaa kiirehtiä. Onhan se niin että työssäkäyvä ihminen pärjää taloudellisesti paremmin kun opiskelija. Ja vaikka raha ei tuo onnea niin onhan se selvä asia että jos on taloudellisesti vakaa tilanne niin kyllä se arki helpottuu. Kyllä jokainen vanhempi haluaa tarjota lapselleen tasapainoa. Jos itse koko ajan joutuu ajattelemaan että miten tästä ja tästä laskusta selviän niin stressi kyllä väkisinkin heijastuu myös lapseen. Eihän tässä mitään oikotietä ole ja rankkaa on väkisinkin, mutta minkä helvetin takia sitä pitäs yrittää löytää jostakin laskupinosta joku onni? Kuka samassa tilanteessa oleva voisi kertoa mulle että miten se onnistuu?
En tietenkään väitä että olisin totaalisen onneton. Päinvastoin. On monia hetkiä jolloin tuntuu tosi kivalta ja on mukavaa. Mutta harvemmin. Oon sosiaalinen ihminen, toki jokainen tarvitsee sitä kuuluisaa omaa aikaa, MUTTA. Ei nyt sentään loputtomiin. Meillä on kotona ollu aina vilskettä, koiria, hevosia, äiti, isä, pikkusisko.. pari papukaijaa. Ja useimmiten kaikki naapureidenkin lapset. Tuntuu todella orvolta asua täällä kylmässä helsingissä, ei omaa pihaa ees mitä vois huviksensa ruokota.
Valivalivali, taas tullaan siihen kysymykseen että jaa-onko vika omassa päässä kun ei sopeudu?! No mutta kun mua ei vaan ole luotu todellakaan tämmöiseen ympäristöön ja tää elämä tällä tavalla täällä ei vastaa millään tavalla sitä mihin mä oon tottunu, kasvanu ja mikä on lähellä mun arvomaailmaa. Joten ei se ole kun suunta eteenpäin.