Meillä on olohuoneessa da Vincin Madonnasta juliste kehyksissä. Ennen lapsen saamista se oli kaunis kuva, upeat värit, rauhallinen tunnelma. Esikoisen syntymän jälkeen tajusin, että sehän on kuva imetyksestä ja katselin tuoreen äidin tiedoilla kriittisesti Jeesus-vauvan imuotetta. (Ihan väärä ote. Mahtoivat Marian nännit olla ruvella.)
Nyt huomaan kuvassa Marian katseen vauvaa kohti. Vauva ei katso äitiään, vaan kuikuilee kiinnostuneena ympäröivää maailmaa. Äidin katse sen sijaan on – noh, melkeinpä palvova.
Kuva on herättänyt hajanaisia ajatuksia äidinrakkaudesta. Esikkoa oli vaikeaa alkaa rakastaa; maha-aikana oli vaikea kuvitella, että siellä tosiaan oli joku ihmisen muotoinen. Ja synnyttyään se nyytti vaan huusi koko ajan ja olin vaikean synnytyksen ja univelan takia ihan jossain mielenterveyden rajamailla.
Kuitenkin se, että lapsella on hoitaja (äiti), jolta saa ehdotonta, hoitavaa rakkautta on pienelle ihmisalulle elintärkeää. Tulee riittämätön olo. Pelottaakin: Osaanko rakastaa lapsiani niin, että he saavat sen kaiken hyvän, mikä heille kuuluu? Mitä, jos äidinrakkaudessa on ruttuja elämän alussa? Miten se vaikuttaa pieneen ihmiseen?
[IMG 1158905]