”Onko sinulla plastic-fetissi?” kasvoton mies viestitti. En ehtinyt ajatella asiaa, kun jo tuli uusi viesti: ”Viestini oli mauton. Luin blogiasi, häpeän”. Häpeä ja fetissit, kiinnostavia aiheita, etenkin kun mies kertoi olevansa psykologi.
Olin kai vahingossa tahallani laittanut maalikuvan osioon Paljasta pintaa. Sitähän maalaus on, plastikkiakin se nimen omaan on: akryyliväri on muovia. Tietenkin taiteilijan on hyvä rakastaa materiaaliaan, vaikka pukeutua siihen välillä niin kuin kerran tein: muotoilin mekon pinkistä maalikalvosta. Silloin tällöin tapaan saarnata pyhää kolminaisuutta: taiteen, uskonnon ja seksin ykseyttä. Tämän opin mukaisesti suhteeni muovimaaliin voidaan toki määritellä fetisistiseksi.
Mutta tänään harjoitan arkista hartautta: siivoan työhuonetta. Lempipensselini on ollut hukassa parisen viikkoa. Löydän sen maalilaatikoiden välistä, ja mikä tärkeintä, hyvässä kunnossa. Miksi siis siivota enempää?
Neljä taulua viimeisteltävänä. Annan niille puolen tunnin tuijotusvuoroja. Maalaan reunat värillä, joka on maalauksen kokonaisuussa hallitsevin: se on taulun kehys. Tämä on tärkeä vaihe, sillä kankaalle tehty maalaus on kolmiulotteinen esine, jota seinällä katsotaan milloin mistäkin suunnasta. Sitten kun taulu on menossa esille, on vielä syytä tarkistaa ettei missään roiku irrallisia, reunasta purkautuneita lankoja.
Dalet saa iholleen hippusen siniviolettia. Tarkkailen, tarvitseeko lisää. Tekisi niin mieli jo kääntää taulu toisin päin, ottaa hiili käteen ja tempaista signeeraus kankaaseen, suihkuttaa fiksatiivia päälle.
Tilaamaani kiilapuulastin pitäisi saapua huomenna. 33 uutta pohjaa! Ensimmäisenä aion rakentaa ja maalata kolmen sarjan 250x140cm teoksia. Jännittävää, riemastuttavaa!
