Niin..niinhän se joo menee. En rupee puimaan aamupäivän tapahtumia sen suuremmin, mutta olipahan aamupäivä. Työssänsä VOI todellakin viihtyä ja kuuluukin viihtyä..ja siitä mä pidän kiinni. No, nyt on taas asiat mallillaan. Hetken ainakin. Mutta niin kuin mulla on tapanani nykyisin hokea..että ”se on elämää.” Pätee kaikkeen. Mattikin sen tietää, mutta murjaisi sen ehkä vähän..omalaatuisemmassa muodossa.
Jesh. Mulla on hitusen hyvä olo. Huomaan, että kun läheisillä on hyvä olla niin se tarttuu minuunkin. Onneni kukkuloilla en kehtaa enkä viitsi väittää olevani, mutta ihan sellainen..tyynehkö olo on. Kun vertaa siihen kaoottisuuteen joka on mun sisuskaluja myllertäny viimeiset useatkin kuukaudet.
Onneen ei todellakaan tarvitse paljoa. Sen tajuaa heikkoina hetkinään. Kaipuu asioihin ja ihmisiin..asiat on olleet joskus niin itsestäänselviä ja niin yksinkertaisia, että tuntuu jokseenkin älyttömältä kokea myöhemmin järisyttävää surua näiden samojen asioiden takia. Mut sehän nyt on sitä elämää. Kaikki. Enkä kirjoita tota ollakseni jotenkin filosooooooffinen. Tai mistäs sitäkään tiedän, en vain halua myöntää olevani kuten muut. Mut niinhän mä olen. Se on sitä elämää. Mut se ajatus on kohdattava pääosin rakentavassa mielessä. Asiat ovat näin ja näin, mutta se ei meinaa etteivätkö ne vois olla toisin. Siinä mielessä: törkimpä harmaata massaa jatkossakin itsestäni kauemmaksi. Siis itseni sisältä. (yöh, näin niinkusta pervona ihmisenä tostakin sai taas sitten ajatuksen jos toisenkin heräämään)
Mikä se sitten onkaan viehätys tällaiseen julkiseen rupatteluun. Itsekseen. Ja silti aivan turhan suurelle yleisölle. Kauhea tarve saada äänensä kuuluville, vaikkei oikeastaan ole mitään asiaa.
Kai tää on sitä yhteisöllisyyttä. Nykyajan yhteisöllisyyttä, josta mä en pidä ollenkaan. Voihan tässä tietenkin toteuttaa sananvapauttaa hyvin pitkälti, mutta mieluummin toteuttaisin sananvapauttani pienemmissä foorumeissa ja oikeiden fyysisten ihmisten edessä.
Joo, mä taidan vaan haluta maalle. Sinne oman kullan, paljon elukoita, ehkä lapsia ja onnea. Ja siinä sivussa kun voisi tehdä paljon muutakin. Ei maaseutu kahlitse, se vapauttaa.
No, unelma, mutta kaunis siltikin. Minulle itselleni jos ei muille.