Työmatkalla en voinut olla voimatta pahoin, kun vanha mummeli aloitti voivottelumaratoninsa jo dösäpysäkillä. Ja dösässä hän tuli riittävän lähelle istumaan, ihan viereen. Ja voivottelu jatkui. Oli liian kylmä, nuoriso pelkkiä hulttioita, politiikka perseestä ja kassit painoi tonnin (ainakin). Ja tätä jatkui koko 40 minuuttia stadiin, ennen kuin pääsin hänestä eroon. Sanaakaan en sanonut hänelle. Pelkäsin oksentavani, jos olisin avannut suuni. Mikä ihmeen tarkoitus moisella voivottelulla on? Saada sääliä? Myötätuntoa? Vai arvostusta, kun hän kuitenkin on yhä elossa, vaikka asiat on noin huonosti? Mitä tuollainen voivottelu auttaa? Mitä hyötyä siitä muka on? Ei mitään. Kaiketi se onkin vain elämäänsä onnettoman ihmisen tapa kertoa muille ihmisille, että koska heidän elämänsä on maanpäällinen helvetti, ei kenelläkään muullakaan saa pyyhkiä hyvin. No, se onnistui, koska nyt tiedän, että työmatka valittavan mummelin seurassa on minun käsitykseni maanpäällisestä helvetistä. Armeliaan itsepäisellä asenteella nämä voivottelijat yleensä unohtavat oman kurjuutensa keskellä, että on ihmisiä joita pahoinpidellään, raiskataan ja kidutetaan henkisesti joka päivä. He unohtavat sen, että jollain ihmisellä on asiat vielä huonommin kuin heillä. He unohtavat sen kaiketi siksi, että heitä ei muiden ihmisten olotila tai tunteet kovin paljoa hetkautua. He ovat itsekkäitä.
Töihin saapuminen sai olon parantumaan huomattavasti. Tutut naamat, vilpittömät hyvän huomisen toivotukset ja tuoretta vahvaa kahvia. Siitä ei paljon työpäivän alku parane.