Minua pyydettiin Cityn verkkosivuille bloggaamaan. Toivottiin, että kirjoittaisin yhteiskunnallisista asioista sillä lailla nuorekkaasti ja trendikkäästi. Ja minä menin suostumaan, kun on niin epäkohteliasta sanoa ei.
Tehdäänpä alkuun yksi asia selväksi: minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin trendikästä, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.
Ja silti uskon, että minulla voisi olla jotakin yhteistä tämän blogin lukijakunnan (170 000 kävijää viikossa, valtaosaltaan nuoria kaupunkilaisia) kanssa:
Ensinnäkin minua yhdistää teihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista työuraa ei tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.
Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, meitä taas yhdistää sen vähittäinen raunioituminen. Ensin meni koulusta jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.
Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa ilmastonmuutos vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeinigillä, se ottaa joka ehtii.
Eiköhän näistä jotakin saa, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.