Huomasin tänään, että viimeviikolla värjättyihin pimppikarvoihini on ilmestynyt aavistuksenomainen juurikasvu. Aika villin näköistä!
Olen myös huomannut, ettei ”pelkkä” kotonaolo riitä mulle. Tai siis, mä HALUAISIN olla kotona, mutten mitä ilmeisimminkään pysty siihen. Tilanne oli eri, kun pohjoisessa vaunuteltiin lähes päivittäin juniorin kummitädin kanssa, ja lasten isä oli olemassa aikuiskontaktina. Kyläiltiin ja käytiin kerhoissa. Täällä saan istua yksin hiekkalaatikon reunalla. Tai noh, onhan meillä nuo kerhot, muttei niistäkään ole vielä muodostunut minkäänlaista verkostoa. Saan sielläkin istua yksin, kahvipöydän nurkalla. Enkä mä kuitenkaan [I]omasta[/I] mielestäni ole mitenkään epäsosiaalinen jurottaja.
Vaihtoehtoina on siis, että töihin tai kouluun. Jos alkaisin koulutustani vastaavaan työhön, ottaisin lapsia hoitoon kotiini. Mikä ei millään muotoa parantaisi tilannettani, saisin äärettömän pientä palkkaa, menettäisin saman verran tukia, ja olisin jumissa hoitolapsissa. Tai sitten menisin päiväkotiin hoitamaan muiden lapsia, veisin omani viereiseen ryhmään, saisin sama pientä palkkaa, menettäisin sosiaalietuudet ja maksaisin omistani vielä hoitomaksutkin.
Voisin tietysti mennä baaripuolellekin, niitä hommia mulle jo tarjottiinkin. Mutta. Vuorotyötä. Tuntuisi pahalta viedä pienet vuoropäiväkotiin illalla, mennä yöksi töihin, nukkua aamu ja hakea tenavat iltapäivällä pariksi tunniksi kotiin. Ei nappaa.
Kouluun siis. Etuna ammattipätevyyden saaminen, aikaisempien koulujen ja työkokemuksen hyväksiluku ja lyhyemmät päivät kuin töissä. Aion huomenna soitella opinto-ohjaajalle, josko olisi mahdollista päästä tammikuussa aloittamaan opiskelut, vaikka jollain peruutuspaikalla.
Tuntuu ihan älyttömän pahalta. Oon aina ollut sitä mieltä, että koska olen itse lapseni tehnyt, niin itse heidät hoidankin vähintään siihen kolmeen ikävuoteen. Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, ettei jaksaminen riitä siihen. Yritän ajatella, että on lapsillekin parempi, mikäli äiti on paremmalla tuulella sen ajan mitä iltaisin yhdessä vietetään, kuin yliväsynyt, itseensä ja elämäänsä tympääntynyt mamma, joka tietysti purkaa kiukkunsa ja turhautumisensa lapsiin. Ja odottaa vaan koko päivän hetkeä, jolloin saa laittaa jälkikasvunsa nukkumaan jotta saisi olla edes hetken rauhassa.
Enpä taas muistanutkaan, että ihminen voi olla näin pettynyt itseensä. Vaikka olen tänäänkin kuunnellut vakuutteluja, etteivät lapset saa traumoja päivähoidosta (ja olenhan mä itsekin ollut päikkärissä töissä ja tiedän etteivät lapset siitä kärsi) olen silti sitä mieltä, että paras hoitopaikka noin pienelle on koti. Kun pakon edessä joutuu tunnustamaan oman kykenemättömyytensä, sekä jaksamisensa rajallisuuden, ei itku ole taas tänäänkään ollut kovin kaukana. Jo useamman kerran.
Noh, jospa sitä huomenna olisi taas viisaampi, eihän sitä tiedä huolitaanko mua edes mihinkään opiskelemaan.