Aamu alkoi kahdella tekstarilla: musta oli nähty pahaa unta kahdella eri puolella stadia. Molemmissa unissa olin ilkeillyt ihmisille. Que, moi?
Myöhäisillalla useamman päivän mittaan kertynyt stressi purkautui puolivahingossa, tilanteen laukaisijana toimi taas sattuma, jonka syntymisen mahdollistin ihan omalla tietoisella päätöksellä – en tosin ollutkaan täysin 100%-sesti sen takana.
”Auttaako, jos läppäsen sua päähän? Jos ne sun torakat vaikka lähtis pois?” Ei se auttais kuitenkaan. Yritin sitä, mikä mun pitäisi osata. Verbaliikkaa. Silmät pisaroi, ääni särisi ja värisi, mutta sain koottua jopa ymmärrettäviä lauseita.
Mua kuunneltiin todella tarkasti ja jopa ymmärrettiin ja sitten pörrötettiin, kun oli kuulemma mennyt ihan liian sokkeloiseen paikkaan. ”Sä et oo koskaan kuten ne muut, sellaista taantumista ei vaan voi tapahtua.”
Miksi se tuntuu sitä vaikeammalta, mitä enemmän tosissaan sitä yrittää toteuttaa?