Mahaihrat hakkaa niksahteleviin polviin, kun sedät nousee penkiltä hurraamaan oman joukkueensa voittoa. Promillepitoisia juomia kumotaan ihan liiaksi asti, pikkusuolaiset lentelee pitkin vieressäistujien paitoja ja voidaan ajankuluksi vaikka käydä läsäyttämässä pihalla metelöiviä teinejä naamaan, kun eivät kikatteluillaan anna katsoa matsia rauhassa. (<- lukekaa vartista) On niin voittajaolo ettei mitään rajaa. Ollaan yhtäkkiä ihan yhtä joukkueen kanssa ja tunnetaan rintaarikkovaa ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta, vaikka oma osuus on ihan nollassa. Ihan oikeasti, mikä siinä joukkourpoilussa on niin hienoa? Mitä yhteistä niillä lähinnä teeveen ja jääkaapin välillä liikkuvilla kannustajilla muka olisi urheilijoiden kanssa, siis muutakin kuin kansallisuus ja riittääkö sekään? En muuten tästä aiheesta avautuisi, mutta lähikuppiloista pihoille purkautuvat huudot ja niiden aiheuttajat vaeltelevat nyt myös normaaleiden ihmisten ikkunoiden alla häiriten unta. Perhana. Ihan tuli mieleen Antisankarittaren avautuminen viisuista, mutta mä mesoon selvinpäin, en viisupromilleissa. Jeh, olen niitä tyyppejä, jotka harrastaa liikuntaa sen sivustaseuraamisen sijasta. Mitä nyt vaivihkaa tyttöjä katselen koriskentällä satunnaisesti, kun kukaan ei näe.
