Katselin mustia suoria hiuksia, jotka olivat joskus lyhyemmät, vaaleat ja hiukan luonnonkiharat, ihan latvoista vain. Silmien aito sinisyys oli piilotettu eriväristen piilareiden alle ja toi mieleen lähinnä sen toisen Marilynin, ei Monroeta.
– Mitä meille tapahtui? Me olimme ennen läheisempiä.
Kysymykseni jäi roikkumaan ilmaan, takertui toisen tuottamaan sakeaan tupakansavuun ja valui laiskasti sen mukana olemattomiin. Joskus terveet ja toisinaan kaunista ruusunpunaakin hehkuvat posket olivat nyt kalpeat ja lommolla.
Lisää tupakansavua, ikään kuin välillämme ei olisi muutenkin riittävästi näkymättömiä ja näkyviäkin esteitä. Viiruiksu siristetyt silmät katsoivat minuun mustan kajalin keskeltä enkä yhtäkkiä osannut sanoa, olisiko niissä enää edes teoriassa, edes jossain jemiksessä sitä minulle tuttua pehmeyttä ja eloisuutta, joka oli joskus vallitsevaa.
Kapeiksi kuihtuneiden sormien naksautus, tuhkahiutaleiden neppaamista siltä vähältä vaatetukselta mitä päältään löytyi, kuivuneiden ja rohtuneiden huulien nuolaisu, äänekäs, vaikea nielaisu ja vieras, narahteleva ääni:
– Kato ku sä oot Dia vaan muuttunu ihan liikaa, mä en enää tunnista sua.
Tumppi lennätettiin maahan ja se tallottiin metallisella kengänkärjellä kuoliaaksi, ehti sihaista pikaisesti viimeisen hengenvetonsa.
Allegoria oli vahvasti läsnä. No way back.