Toisinaan, ei onneksi kovinkaan usein, seuraani hakeutuu kuin jonkin rikkinäisen tutkan tai vioittuneen sisäisen kompassin avulla sellaisia ihmisiä, joiden olemassaolostakaan en välittäisi tietää. Nämä ihmiset tykkäävät olla… no, sanotaan nätisti: tykkäävät olla tyhmiä ja sitten syyttää muita tyhmiksi.
Taannoin keskustassa joku noin 45-vuotias valkoihoinen laihahko ihan asiallisen näköinen mies kysyi minulta tietä apteekkiin. Olimme aika lähellä apteekkia, joten neuvoin häntä kääntymään ympäri ja katsomaan noin parinkymmenen metrin päähän. Mies alkoi vänkäämään, ettei hän halua tuohon apteekkiin, vaan ihan mihin tahansa toiseen. Neuvoin hänelle tien toiseen apteekkiin, joka sekin oli onneksi suhteellisen lähellä.
Saatuaan ohjeet mies toisti ne, mietti hetken ja sitten totesi, ettei hän ymmärrä mitään, koska reittineuvoni oli todella huono ja hänet pitäisi saattaa apteekkiin. Totesin tyynesti, etten voi auttaa enempää ja lähdin pois. Mies seurasi minua ja jankkasi, että minun kuuluisi auttaa häntä, koska muuten hän ei löydä apteekkiin eikä saa lääkkeitään. Purin kieleeni, etten olisi kysynyt, milloin idiotismiin on keksitty lääke. Tarkoitukseni oli kuitenkin päästä tyypistä eroon eikä jutella hänelle.
Niin houkuttelevalta kuin kitisevän ventovieraan hyypiön seura vaikuttikin, juuri sinä päivänä olisin halunnut kuitenkin olla vähemmän häiriintyneessä ympäristössä. Kun setä ei tajunnut jättää mua rauhaan itse, muistelin isoilta pojilta ja tytöiltä kuulemiani sanoja ja niiden avulla neuvoin sedälle uuden ja todennäköisesti tarpeeksi selkeän reitin, jonka hän yllättäen näytti tajuavan, koska lähti pois.
Toisalta hetken harmitti, että setä luovutti noin helpolla. Laukussani nimittäin poltteli testaamaton lahjaksi saatu sumutin. Nyt se jää odottelemaan seuraavaa friikkiä. 🙂