Valoo kuvis, ja varjoi

Saatii inspis ja tehtii ystikse kans pikakeikka Tampesterii kattoo valokuvii. Siä oli esil vanhoje unkarilaste kuvaajie valokuvii, iha yliloistava näyttely – ja sorppa, nimenomaa mennees ajas: se oli viimist päivää tänää, enää ei nää. Ja silti munnon pakko vuadattaa siit.

Vittu se on joteki hassuu ku näkee ensivedoksena seinäl kuvii mitä on nähny koko ikäsä niiku niit Robert Capa maailmansotakuvii mikkä on ylestä loree. Tai vaiks se Brassaï muatokuva Picassost. Mun paras elämys oli silti Kertészi kuvat mitä mä en tuntenu eeltä: ne eijollu temppulevaa taidetta niiku se Moholy-Nagy mitä siä oli esillä eikä ne ollu dokumenttii niiku Capa ja ne oli niiku niiiii kauniita. Ne varjot. Ne valot. No, mitä valokuva sit muuta ois? Ja kuiteski. Voi elämä!

Tää luukku kannatti avaa.

Siis on olees kauneutta maailmas.

Sit me käytii samaa vaivaa kattoos naapuris toine näyttely missoli sit uutta unkarilasta valokuvaa eli niiku mis mennää nyt. Hyvä seki oli. Mä nii nautin ku joku osaa ottaa kuva mikä puhuu! Ja samal… mite helveti kipee pitää olla senki tyypi ku kuvaa atomipommi siänipilvee nousees Balatonist? Se oli editoinu pommikoneit pudottaas lastii unkarilasii kylii, laskuvarjosotilait valuus pustalle ja sensellast ja pakko on sanoo et ne oli niiku tosi ahdistavii näkyi. Ja oli siä pari muutaki mikkä on takuulla aika pihalla. Mut oli sellasiiki kuvii ku mä ottasin koska vaa kotii seinälle… ja joo ei, en ruvennu kyselee yhteystiatoi saati hintoi. En vallankaa niitte Mestarie jälkee. Seki haarukka minkä Kertész oli kuvannu… oh well.

Nii et sit me mentiiki evaluoimaa tätä tilannetta Plevnaa ku se oli sopivasti ohella siin… ja viä kotonaki on iha oh! ja ah! ja fiiliksis. Hyvä päivä niiku!

Kirjoitettaessa soi Anna Puu: Kaunis päivä