Puukko ja puntari

Usein yllättävän näkökulman esseitä tiedon ja taiteen koko kirjosta, huumoria unohtamatta, seassa hieman omaa outolinnun elämääni.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kulttuuri.

Digitaalinen renessanssikreivitär  1

No onpas nyt aktiivista ollut minulla.
James Bondista ja seikkailu -illasta jo blogasinkin, mutta muutakin tylsyydenkatkontaa on sattunut.
Eräs ystävällinen sielu duunista ilmeisesti heltyi City-profiilini kauhean ruikutuksen voimasta, ja ihan itse kutsui minut kaverikseen Digiexpo -messuille.
Taisi katua, koskapa sain itse hoitaa puhumisen? No ei voi mitään. Not my fault: olin ihan kiltisti kun nää ei olleet mitkään liikuntamessut joilla voi kokeilla ihme liikuntavehkeitä ja aiheuttaa vaaratilanteita. Aiemmin olemme sattuneet kerran tapaamaan siviilissä juuri liikuntamessuissa, jossa hän ilmaantui taakseni juuri kun yritin tehdä omaa pikaennätystäni rynnäkkökiväärin "pura ja kokoa" -hommassa.
Digimessut - varmaan ainoa paikka jossa minunkin suuntavaistoni pettää, kun seinät ovat samanlaiset ja mikään ei erotu. Nokian ständin etsimiseenkin meni vartti, kun jopa se oli brändin nykytilaa heijastaen ihan matala ja pikkuruinen.
Siellä oli snoukkamessutkin, ja ulkoilukaupan myyjä tuli kädestä pitäen tervehtimään. Onpas tainnut tulla tuhlattua siellä, jooooo...
:-D
Messuilla oli kiipeilyseinä vaikkei se takuulla liity viihde-elektroniikkaan. Enpä kokeillut, vaikka Kampin kauppakeskuksen korkean aulan kattoon asti pystytetyn väliaikaisen seinän kävin aikoinaan vetäisemässä, ihan siksi kun se oli niin absurdia toimintaa siinä paikassa. Olipa täällä messuilla myös laskuvarjojääkäritkin, miksi muka? Juurihan blogasin laskuvarjohypystäkin, olipas sattuma.
Messujen hifipuolella esiteltiin 80 kg painavaa 7400 euron hintaista vinyylisoitinta, ja normit jääkaappipakastimen kokoiset kaiuttimet olivat tietty monilukuiset.
Hifisteille oli rakennettu 50 -luvun tekniikalla superkalliita putkivahvistimia, vain koska sellaisia voi tehdä. Odotin näkeväni jossain jo höyrypannun ja pneumaattisen höyryradion, tai semmoisen jossa on iso veivi kyljessä.
Kotiteattereita esittelevässä huoneessa jytisi niin, että kotona lähtisi maalit katosta ja paikat hampaista, jääkaapin maidot kirnuuntuisivat voiksi,
akvaariosta tulisi kalasoppaa, ja
koirasta skitsofreenikko.

Muistaako joku ikäloppu vielä Sensurround -elokuvatekniikan?
Sillä näytettiin ennen vanhaan
esim maanjäristyskatastrofeja niin että popcornit lentelivät laatikosta.

Hifipuristit hivelivät kuola valuen messuilla platinoituja plugikoskettimia ja kultakuparijohtimia. Sitten he ostavat uuden Jaguarin hintaiset kotilaitteet jotka täyttävät puoli huonetta, ja koska vain eristyneen tontin omakotitalossa niitä voi soittaa niin lujaa että eron kuulee, he pihisyttävät niitä kerrostalokämpissään niin että soundi on ihan sama kuin heillä olisi neljän tonnin laitteet.
Mutta kunhan on isot vehkeet! :-)
Tähän verrattuna meikän kiipeilykamat ja koralliakvaariolaitteet tuntuvat ihan järkiharrastuksilta.
Miehet nyt tekevät välinelajin vaikka joogasta.
Rouva sanoi että teknokiipeilykamojen ostelun fyysinen raja on siinä kun ukko ei enää jaksa kantaa niitä lähestymismarssilla.
Totta!
Sukeltajamiehillä ei ole tätäkään tolkun rajaa. Heillä
on tosi kalliit laitteet, ja he pystyvät ostamaan niitä enemmän kuin jaksaisivat maissa kantaa. Ja vene päälle.

Tyhmin miesharraste, IMO, löytyy juuri hifistä: "äänenpaineauto".
Rakennetaan luksushieno auto. Siihen asennetaan niin isot äänentoistolaitteet kuin mahtuu(300kg ), ja desibelimittari. Sitten asennetaan panssarilasit siksi että äänenpaine särkisi tavalliset. Ovet hitsataan kiinni, autollahan ei ajeta. Sitten soitetaan jytkettä ja vertaillaan kenellä oli autossa eniten desibelejä. Auton sisään meneminen soiton aikana tappaisi hetkessä. En viitsi edes arvailla, mitä mieltä näiden miesten rouvat ovat tämän järjellisyydestä.
Että sellaiset messut, ja sitten kävimme pizzalla. Mangaharrastukseni johtaa minut yhä uusiin japsijuttuihin, nyt sain kaverini puhuttua juomaan Kuplateetä, uusinta aasialaista hottia!

Kuplateetä, uusin villitys Aasiasta
Kuplateetä, uusin villitys Aasiasta

Rouvani oli samaan aikaan blingräppäri Cheekin konsertissa, ja sai signatun julisteen oveensa.
Mitäs siitä, mullahan on Lara Croft -julisteet.
Rouva käy Abreun ja Tuiskun konsertit yms, olipa Shakirankin nähnyt.
Missähän minä voisin alkaa käymään, Flow on vaan kerran vuodessa...? Venuessa on funkkiräppiklubi, hmm.

Cheek on niitä aniharvoja jotka herättävät minussa hiukan negatiivista kateutta. Sanoitukset ovat köyhiä, tyyli persoonaton, laulut ulkoistettuja, ja räppääminen monotonista, aina samanlaista narisevaa kähinää. Bassoradiosta kuulee joka tunti parempaa suomiräppiä, IMO.
Ja se on just Cheek, joka ajelee vuoroin Bentleyllä ja Maseratilla! Siis ei Karri Koira, Ruudolf tai joku muu lahjakkaista, uutta luovista räppäreistä!
Mutta pitää muistaa että Cheek tekee rajusti keikkoja, kai joka päivä. Työvoitto.

Tiistaina rouvani ei ollut kuuntelemassa, vaan esiintyi itse. Nappasin mammani mukaan ja menimme Musiikkitaloon, ja siellähän
se rouva tanssi isolla lavalla elävän orkesterin tahtiin renessanssikreivittären helmikirjaillussa asussa! Wow! Otin sata kuvaa että joku olisi parempi kuin viimeksi oli.
Kun viime aikoina olen katsonut oivaa Borgiat -renessanssisarjaa telkusta,
(Tsiikatkaa tämän blogin musavideo alhaalta!) telkkarin eteen on välillä pöllähtänyt ilmielävä renessanssikreivitär tanssimaan. Tosi surrealistinen fiilis! No onhan tooosi tyylikäs harrastus.

Ihan kivan viulukonserton lisäksi nähtiin Tsaikovskin pianokonsertto. Tsaikulla ei tainnut huonoja sävellyspäiviä ollakaan. Taas huomasi ketä Sipulius on kuunnellut ahkeraan.
Liettualainen pianisti soitti kuin piirrettyjen Tom -kissa, ilmeillen raivokkaasti ja nenä kävi välillä melkein koskettimissa kiinni. Mutta oli se hyvä!
Rouva poistui kahvittelujen jälkeen omiin puuhiinsa ja palasi illalla sinne kuuntelemaan oopperalaulajatuttavansa konserttia.
Minä pyöritin mammaa ostoksilla ja lähetimme sukulaisille facepostia kaukomaille minun pikku pinkillä miniläppärilläni, maailman kahdeksas ihme mammalle, ja onhan se kyllä ihme, ei siitä kauan ole kun kaukopuhelut oli kalliita.

Digimessuilta en ostanut kuin kosketusnäyttöhanskat, ja supertaskulampun. Sen linssin ympärillä on metallihampaat, ja kerrottiin että ne on kolariauton ikkunan särkemistä varten. (Minä taas ajattelin heti katuryöstäjän ohimoluun särkemistä.) Sen pikku vehkeen valo voi tehdä näkövaurion, oikeesti; siitä varoitettiin kirjallisesti. Se olikin pimeässä metsässä hurja, kuin auton valot, mutta kapeampi kiila.
Lamppuni saa välkkymään strobolle, joten sillä voi äkkiä, jopa vahingossa, myös tehdä kaikki lähistön terveet ihmiset pirun vihaisiksi ja saada epileptikot sätkimään lattialle. Että sainpas edes jotain extremeä taas. :-)


James Bond -päiväni  1

Hätkähdin tässä hiljattain kun pomo seisoi yllättäen pöytäni vieressä, ankaran näköisenä.
-"Haluatko kuljetuksen, sut kuljetetaan!"
Katsoin tietokonetta: mitäs kauheaa olen nyt tehnyt, sotkenut tuotannonohjausjärjestelmän numerot, saanut potkut ja "kuljetetaan pois"...?
-"Niin, sinne James Bond -leffaan pääset myös bussikuljetuksella edestakaisin."
Hähh?
-"No kun sä olet kouluttaja, niin kouluttajat pääsevät nyt uuteen James Bondiin niin kuin bonuksena."
No, lupauduinhan minä helpottuneena, ja hieman myöhemmin vasta tajusin että tämä näytös olisi päiviä ennen virallista ensi-iltaa!

Olen aiemminkin päässyt roppakaupalla nauttimaan jättifirman ihmeellisistä henkilökunnan virkistys- ja kuntoilupäivistä. Miekkailua, ratsastusta, kiipeilyä,

Kaljut kuulapäät. Paiskoin 80 palloa putkeen.
Kaljut kuulapäät. Paiskoin 80 palloa putkeen.

ammuntaa, joogaa, zumbaa, potkulautailua, you name it! Ja nauttinut illallistilaisuuksista plus gourmet -pikkujouluista ja kesäjuhlista, tuhlaillut törkeästikin rafloissa ja takseissa kulu- ja edustustileillä, käynyt risteilyillä isoilla ja pikku aluksilla, matkaillut tehdaskäynneille useassa maassa, lennellyt kotiporukalla ulkomaan lomamatkojani työmatkojen lentopisteillä, käynyt avannossa, saunoissa, vesiliukumäessä, kylpylässä, asunut luksussviiteissä, käynyt sirkuksessa, ja osallistunut niin kummallisiin info- ja koulutuspäiviin ettei mitään rajaa. (Palavereista erikseen myöhemmin.) Etusetelit maksavat hallikiipeilytreeninikin. Lompakossakin on firman leffalippuja käyttämättöminä, mutta tämä oli uutta! Että James Bondin ennakkonäytökseen! Kaikki ihan tämmöiselle rivityöläiselle...
No kyllä on kiva firma mulla!

Me rouvan kanssa aikoinaan inhosimme ideaa Graigista James Bondina. Tuo venäläisen autokauppiaan ja pikkugangsterin näköinen mies muka James Bond?
Mutta Casino Royale olikin kai paras Bond siihen astisista, ja Graigin talon kokoinen karisma valloitti meidät.

Nyt olin ensin aamukahvilla firman laskuun, sitten kvartaalitiedotustilaisuudessa, sitten lounaalla, sitten taas kahvia ja pullaa, sitten kouluttajien lähes hassutteluksi mennyt aivoriihipalaveri, sitten Kovasen luksusbussilla suoraan Kinopalatsiin, ja ensimmäistä kertaa elämässäni marssin lippuja käsittelemättä suoraan sisään teatterin penkille, ovelta nappaamani 2 ilmaista popcornia ja 2 limsapulloa mukana. Olipas luksustyöpäivä!. Ja vielä se että Bond alkoi ilman välkkyviä ja meluavia mainoksia!

Koskapa oli erikseen moneen kertaan mainittu että mitään kännyköitä ei saa olla näkyvillä, muuten poistetaan salista, niin venäjää äidinkielenään puhuvat - tietysti alkoivat tekstailla ja puhua kännyköillään. (Ei kaikki!) Njormal käytöstä: jos on sääntö, se kierretään jos sitä ei saa rikottua. :-D
Tämä johtunee siitä että Venäjällä ei ikinä ole ajateltu kansalaisten tai työläisten hyvää, kun miljardia idioottimaista sääntöä on väkisin ajettu läpi. Tästä johtuen myös turvallisuussäännöt
käsitetään ihan v...uiluksi. :-) Bond näyttää myös viis veisaavan työturvallisuudesta. :-)

No sen verran kerron Bondista, että se ei ole huono, kuten edellinen. Alkutekstit ovat hienommat kuin koskaan. Kiinnittäkää huomiota siihen että kun ensin on esitelty Istanbul, niin alkuteksteissä näytetään holvisto joka on kuin Istanbulin maanalainen vesisäiliö
http://1.bp.blogspot.com/-rni7qC4flRA/T_aFwwzO_vI/AAAAAAAACSU/e--40JrEV2w/s1600/IMG_5503.JPG
mainiosta James Bond Istanbulissa -leffasta. Se on se, jonka julisteissa Connery poseeraa ruikkuisen vipuviritteisen ilmapistoolin kanssa, jolle konna voisi turvallisesti pyllistää. :-D
Muutama muukin viite vanhoihin Bondeihin on.
Nyt vaan Bond on hörökorvainen ruttunaamainen harmaapartainen blondi! :-Dw
007? Ei, mutta oikein hyvä 008!

James Bond tällä kertaa ajaa moottoripyörällä ja kaivinkoneella, juoksee liikkuvan junan katolla, ampuu aseilla, värkkää pommeja, ajaa telakoneella kuplavolkkarin lyttyyn ja sukeltaa jään alla. Ilahduin, että hei jippii, minähän olen tehnyt kaikkia noita, ja vähän enemmän joista en uskalla puhuakaan.
Suomen armeija opettaa yleisemmin tarvittavien hyödyllisyyksien ohella myös esim räjäyttämään junaradan ja tekemään palo-ovesta panssarimiinan, aika Bondia! B-) Se pirun laskuvarjohyppy josta hiljan Seikkailu -blogasin, vielä puuttuu, vaikka olen hypännyt syvään hankeen kopterista. (Moni asia on totaalisen kauheaa kun se tapahtuu, ja vuosia jälkikäteen - coolia.) :-D

"I haff wayys to make you talk, Mr. Bond!" :

Ja toinen minäni sviitissä: Mediaanikäyrä, differointi. Piranesi, Chomsky, Tati. (Hei keikarit:se on Valentinon)
Ja toinen minäni sviitissä: Mediaanikäyrä, differointi. Piranesi, Chomsky, Tati. (Hei keikarit:se on Valentinon)

Tässä Bond -leffassa on yhdistetty Bond ja "Yksin Kotona", sekä M ja Bondin kotitalo saavat kovaa kyytiä. Se juonipaljastuksista, joita meitä kirjallisesti kiellettiin SoMe:ssa tekemästä.

Tässä Bondissa oli tottakai aukkoja logiikassa (vrt Die Hard1), mutta ei liikaa. Pari asiaa minua näissä vaivaa näissä leffoissa, joissa ammutaan kuin Raatteen tiellä. Tässäkin kun Bond saa kahdesti oikein ajan kanssa koettaa tarkkuusammuntaa pistoolilla, hän käyttää yhtä kättä, hähh? Eikä tietenkään osu. Ja tässäkin leffassa kun ammutaan optiikkakiväärillä

Intohimon hämärä kohde, tulituki -tarkka-ampujalle sopiva.
Intohimon hämärä kohde, tulituki -tarkka-ampujalle sopiva.

niin ei käytetä tukea vaikka sellainen olisi vieressä! Usein leffoissa muka tarkka-ampuja roimii vapaasti seisten plus vielä piippu ulkona ikkunasta, idioottimaista.

Mutta näinhän se on, että kun Hollywoodissa esim sukelletaan tai kiipeillään, niin kylläpä meitä oikeita sukeltajia ja kiipeilijöitä kovasti facepalmittaa sitä räpellystä katsottaessa. Kas kummaa, kun leffoissa ei kuitenkaan koskaan oteta kermavaahtokoristettua kakkua kuumana uunista, tai lypsetä kanoja.


Roomassa Rooman tavalla: Hulluja nuo roomalaiset!  1

Vaikka Rooma on jo niin tuttu minulle, ensikosketus muistutti, että maassa maan tavalla. Etukäteistilaamamme taksikuski kiidätti meidät kentältä hotellille, ilman sen kummempaa syytä, melkoista haipakkaa. Jos rajoitus on 70 km/t, niin silloinhan 90 km/t on "törkeä ylinopeus", eikös? No, meitä vietiin moneenkin otteeseen 90 km/t YLI nopeusrajoituksen! Smart -miniautoja suhahteli vastaan satasen vauhdilla - perä edellä! Ja syöksyessämme tunneleihin, mieleen tuli prinsessa Dianan viimeinen matka...
.
Huoneemme River Palacessa oli oikein mukava, vanhaan tyyliin, eli kullatut hanat ja kattomaalaukset ja Jeeves -käytöksistä univormuhenkilökuntaa ynnä muuta sellaista. Voin suositella hiljaisia sisäpihahuoneita. Hotellihan on suoraan metroaseman päällä ja siitä pääsee suoraan kävelykeskustaan, parhaaseen puistoon, joenvarteen ja niin edelleen.
Kuva-albumissani on kuvia reissuiltani, katsokaas!
.
Kaupunki on edelleen ryöstäjien suhteen turvallinen, vaikka taiteen tasolle yltäviä taskuvarkaita riittää. Meitä eivät he, eivätkä monet muutkaan kiusanhenget häiritse, sillä pukeudumme tyylikkäästi maassa maan tapaan, ja laukusta sojottaa paikallinen lehti. Nytkin jopa kuulin itse kahdesti sen, kun minua luultiin paikalliseksi:
"Katsokaa, jos tämä kahvila kelpaa paikallisille, niin kyllä meillekin!"
Joo, katsokaa vaan, aito roomalainen Martinlaaksosta...
Suurissa eurooppalaiskaupungeissa saa ihan erilaista palvelua vaivautumalla valitsemaan vaatteensa ja kiillottamaan kenkänsä. Useimmat miesturistit pukeutuvat Roomaan kuin pellet, jopa silloin kun heidän naisensa ovat ihan käypäisesti vaatimattoman siistejä. En ymmärrä niitä miehiä.
Onneksi oma rouvani koettaa ottaa kaiken irti luvasta pukeutua kerrankin näyttävästi, mikä lisää lomieni miellyttävyyttä Pariisissa ja Roomassa.
.
Elokuun kuumuus on hurja, vaikkei nyt ollut kuin kolmekymmentäneljä astetta. Olen vienyt oman polkupyöränkin sinne, kun oli 42 varjossa, ja kuumimpana kautena pyörän tai (mukulakiveyksen takia isopyöräisen) skootterin vuokraaminen onkin oiva ja ehkä ainoa tapa saada vilvoittavaa ilmaa ja päästä kokemaan enemmän, ja useammilla kapeilla kaduilla, tuossa kompaktissa kaupungissa. Liikenne vaatii asennetta: tilaa annetaan, mutta annettu tila on sitten käytettävä puolessa sekunnissa ja liikennevaloista lähdetään kuin kilpailussa, jotta homma sujuisi.
.
Kuumuuteen auttaa sen tajuaminen, että hentokin tuuli voimistuu joutuessaan aukioilta talojen väliseen solaan, joten jos asettuu siten sijaitsevaan kahvilaan, on helpompaa. Toisin sanoen, vältä jäämistä turistien isoille väylille, ja käytä karttaa ja pikkukujia. Kujien ravintoloissa on parempi palvelu, koska suurväylillä yhä uusia turisteja tunkee raflan ovesta, vaikka siellä olisi millaista. Jokainen tolkun ihminen kantaa täällä vesipulloa, joiden täyttäminen kadunvarsien lähteistä on helpompaa kuin missään muualla.
.
Kaupunkilomamme ovat tottakai aina pyörineet jotenkin ruuan ympärillä, niin nytkin. Nyt teemaksi sattui yksinkertainen ruoka. Kuinka ihanaa voikaan olla Cacio i pepe, eli loistavan pastan kera vain käsiteltyä keitinvettä, juustoraastetta ja pippuria! Minähän se aina muistutan kuinka gourmet voi olla yksinkertaistakin! Jopa luomuravintolan löysimme. Jäätelöä meni tietty paljon, ja kesäkurpitsankukkia en saa syödäkseni kotona koskaan.
.
Löysimme ehkä Rooman ainoan erikoisteepaikan, aivan vihkikirkkomme vierestä. Olipas elämys meille cappuccinoniuhoille nauttia oikein kallista niuhotusteetä, häitämme muistellen. Se kirkko taas on ensimmäinen luterilaiskirkko, johon ikinä kukaan paavi on astunut. Ja nyt jo kaksi paavia, pitivät seremoniaakin siellä. Käykääpäs katsomassa jos haluatte nähdä maailman upeimman, kultakattoisen luterilaiskirkon.
http://www.iperdesign.com/clients/celi/wp-content/uploads/2011/03/Christuskirche_interno_mod.jpg
.
Tietysti öistä vaeltelua ja shoppailua harrastimme. Ja kuten aina Rooman lomaan kuuluu, jopa kaltaiselleni hillitylle herrasmiehelle sattui absurdeja tilanteita, kuten eksymisiä pimeiden kujien sokkeloissa,
kahlaamiseni aamuyöllä puku päällä suihkulähteessä täyttäen lasisia vesipulloja kun taksimme odottaa vieressä,
tai villi Hava Nagila -tanssi öisellä kujalla ilotyttöjen kanssa, kerjäläismamman soittaessa mestarillisesti haitaria.
Siitä kaikesta, mitä aiemmin on meille Roomassa sattunut, en edes uskaltaisi kirjoittaa! Ettekä uskoisi kuitenkaan.


Muistelmia lentokoneessa  3

Avasin juuri tämän miniläppärini tässä ajankuluksi tällä lennolla Roomaan. Olen menossa sinne Rouvan kanssa jälleen kerran katsomaan erittäinkin tutuksi tulleita paikkoja, ja käymään vihkikirkossamme kaksikymmenvuotishääpäivän merkeissä. Tuolissani on joka suuntaan tilaa kirjoitella, ja jalkatilaakin näyttää olevan pari metriä. Mistäs kirjoittaisin...
.
Kas, ateriaani kuuluva ciabatta -leipä tuoksuu jotenkin tutulta. Lopulta muistan miltä: lihapiirakalta. Lapsuuden aikaiseen lihapiirakkaan on jotenkin kuulunut juuri samoja taikina-aineksia samoissa suhteissa, koskapa leivässäni ei ole lihatuotteita. Näin sitä voi ruuan tuoksu viedä äkkiä kauas menneisyyteen. Juuri tuoksut, ja maut vaikuttavat ihmiseen syvimmin. Ja ruoka yleensäkin on voimakkain symboli, joka ylittää sekunnissa kieli- ja kulttuurirajat. Jos tarjoat herkullista hedelmää vaikka Borneon alkukantaisimmalle asukkaalle, tai jopa pikku hiirelle, saat välittömän yhteyden: olet Ystävällinen Tyyppi.
.
Ja tietysti Kokki on se vanhin kunnioitettu käsityöammatti.
Heti kun Tuli oli keksitty, ensimmäiset (alastomat) Grillimestarit kääntelivät vartaissa kuutiometrin kokoisia mammuttinorsupaisteja valellen niitä sapelihammastiikerin luuytimellä. Tai mitä nyt sen ajan juhlamenuissa on ollut: villasarvikuonoa villijuuresten ja yrttien kera, rosvopaistin tekniikalla luolakarhun mahalaukussa valmistettuna? Juu, heti innostuin kehittelemään. Tällaista se on se ruokafanatismi. Erikoisherkkukaupoissa ihan oikeasti rupeaa kädet tärisemään ja pulssi nousee.
.
Kokkimenneisyydestäni johtuen en lapsuuden jälkeen ole juuri joutunut lihapiirakoihin turvautumaan. Verrattuna Pariisin yleisimpiin käytäntöihin, Helsingin gourmetravintoloissa on tietääkseni lähes aina vallinnut erittäin liberaali tapa. Kokit syövät lähes mitä haluavat. Pariisissa edelleenkään eivät, ja palkat siellä ovat surkeat!
.
Nuoruudestani muistan että rajoitukset olivat: tryffeliin tai keltavatsaisen sterletin mätiin (kaviaaria) ei saanut koskea, hanhenmaksaa sai ottaa vain harvoin ja hyvin vähän, mutta muutoin valtavat kylmäkaapit ja jo valmistetut ruuat olivat ihan vapaata - öh, riistaa. Nuoruuteni päällimmäinen tuoksu oli madeirakastike, ja sisäfile konjakkikermassa oli tavallista arkilounasta. (Normityö taas oli esim poistaa raa´asta riekosta luut nokkapihdeillä rikkomatta pikkuista lintua.) Äärimmäisen harva suomalainen omasta ikäluokastani on kasvanut tällä tavalla; Pariisissa taas meitä on varmaan aika lailla, kuten huomasin siellä.
.
Ai, että mitä huippuravintoloiden salihenkilökunta syö, tai söi? Nykyään useissa ravintoloissa on keskitettyjä ruokatunteja, ja jopa kokit voivat tulla mukaan syömään samaa. Tämä ruokailu liitetään, jos fiksuja ollaan, tuotekehittelyyn. Ennen vanhaan tarjoilijat söivät - kuten kokitkin - silloin kun kerkesivät, pyytämällä kokeilta "jotain", tai annoksen sen päivän lounasta (menun halvemmasta päästä), ja ihmissuhdekorruptio kukoisti. Keittiön suhtautuminen salin porukkaan vaihteli huippupaikoissa rajusti kuten varmaan edelleenkin. Eräät keittiömestarit arvostivat erityisesti vanhimpien salityöntekijöiden ammattitaitoa, joka onkin huippupaikoissa ihan muuta kuin vain lautasten kuljettelua. Olen itsekin joskus yllättynyt siitä kuinka hyvin saliväki tuntee ruuat.
.
Mutta nuoruudessani useimmat keittiömestarit katselivat alaspäin salin väkeä. Huippuna voin mainita tärkeimmän "kokkiasenteen" opettajani, joka piirsi keittiötä salista erottavan tiskin kulkuaukkoon maalilla lattiaan rajan. Siitä yli eivät halveksitut "kantajat" saaneet keittiöön edes astua. Kerran eräs hovimestari harhautui keittiöön. Keittiömestari nappasi pienen mutta raskaan valurautaisen blinipannun ja heitti sen voimalla, niin että se suhahti hovimestarin pään ohi ja teki melkoisen klommon höyrykupuun. Varmaan luulitte että Ramsay on Kauhukeittiö -sarjassaan vaativa ja kiivas, mutta enpä ole kuullut, että hän olisi suoraan yrittänyt tappaa ketään,eikä tässä ollut edes kysymys ruuasta. Mutta tällaisia ne fanaatikot voivat olla. Ramsayn oppi-isästä, Marco Whitestä, on villejä tarinoita joihin liittyy ampuma-aseita.
.
Voitte siis kuvitella millaista niuhottamista itse ruuanvalmistus on! Kerronpa tässä kloppina saamani ohjeistuksen ruokaan nimeltä " Tillintupsu":
Tillinippu hajotetaan, ja kootaan yhteen tukevaksi, ympärille kuminauha. Varret leikataan alhaalta erittäin terävällä veitsellä ja nippu tuikataan samalla sekunnilla kylmään veteen. Kuminauhan alle pujotetaan lähes koko nipun korkuinen voipaperi joka rullana tukee nippua. Jääkaappiin. Sitten aikanaan nipusta otetaan tarvittava määrä oksia, joiden alaosiakin käyttäen muodostetaan "symmetrinen minisypressipuu". Tämän sypressin tulee "ikään kuin taipua kevyessä tuulessa" niin että se "asettuu esillepanon kiertosuuntaan", ja sen tyvi kätketään jollakin tapaa.
Kun tämä oli vasta raaka tillintupsu, alatte varmaan tajuta gourmet-niuhotusta. Luulitteko osaavanne tuosta vain tehdä gourmet -perunamuusin? Edes lämpimän kinkkujuustovoileivän? No varatkaapa aikaa siihen sitten...
.
Raaka-aineiden misaaminen eli esivalmistelu, ruuan valmistus, ja sen asettelu eli esillepano ovat monimutkainen yhtälö, ja huipputasolle sitten noustaan juuri sillä että prosessi pystytään tasalaatuistamaan siten että laatu ei heittele tekijän, kiireen tai fiilisten mukaan.
.
Työn stressin takia huippukokin on oltava vahva persoona, ja minua huvittaakin kun suomalaiset kokit niin kesyttävät juttujaan teeveessä. Turhaan, sillä se olisi hyvää viihdettä. Voitte kuvitella kun kiihkeämielisiä läpänheittäjiä on monta pienessä tilassa, ja kiireessä riuhdotaan tulikuumia pannuja, kiehuvaa öljyä, liekkejä ja huipputeräviä veitsiä. Muistanpas senkin kerran, kun kokit saivat päähänsä kuoroulvoa susien äänellä ja asiakkaat ihmettelivät.
.
Rouvani seuraa aina ravintolassa mielenkiinnolla, onko minulla jotain sanomista ruuasta. No, hyvässä ja pahassa, sitä on riittänyt. Roomassakin tulee taas riittämään. Ruokafanaatikot kokevat yhteyttä. Viime Teneriffan reissulla haukuin erään fuusiopaikan ruuat, mutta niin asiantuntevan rakentavasti, että kädestä pitäen kiiteltiin. Minulla on taipumusta saada pöytään kokkeja ja keittiömestareita, tai itseni keittiön ovelle, sitten hössötämme loputtomiin kalanpaistotekniikasta tai kastikkeista. Roomassa saan ihmetellä sitä pastafanatismia.