Puukko ja puntari

Käydessäni kokeilemassa Salmisaaren Liikuntakeskuksen 30 metriä korkeaa mahtavaa kiipeilyhallia, sattui silmiini juliste:
"Adventure Night".
Ostin heti liput, sillä kyse on ulkoiluharrasteihmisten kokouksesta, joka pyörii enimmäkseen vuorikiipeilyn ja sporttikiipeilyn ympärillä. Siellä on pääohjelmana kiipeilyleffoja jättikankaalta, vuorikiipeily latistuukin pahasti pikku ruudulta katsottuna. Muualla tällaisia dokkarileffoja ei kankaalla näe, ellei sattumalta DocPoint -festareilla.

Leffapäivänä tapasin ensin kaupungilla tuttavani Hra Panssarimajurin, ja kylläpä sitä vahvasti sotilas- ja historiamausteista juttua meillä piisaisi vaikka kuinka pitkään. No jonkun toisen kanssa puhun sitten meikeistä ja taiteesta...
http://www.city.fi/kuvagalleria/kuva/1290614/
Taas kerran lupailtiin ottaa minut mukaan extremetempaukseen ulkomaille: kuulemma "taisteluhyppy" laskuvarjolla matalalta, pienellä venäläisellä puolipallo-sotavarjolla, maailmansodan aikoihin suunnitellusta kaksitasosta.
Suunnilleen tälleen
http://www.youtube.com/watch?v=HLOQ0ra6fr0
Kone näkyy 0:30 , hyppy 1:10.
Emme ole kumpikaan hypänneet ikinä, ja koulutuspäivää ei meihin uhrata. Varjon pienuuden takia vauhtia riittää maahantulossa, eikä ohjattavuutta ole. Joten kyllä kiinnostaa, sitten me vanhat voisimme loppuikämme elvistellä nuorille tällä super-extremellä. :-D
Kun nyt vaan joskus toteutuisi tuo vuosia odotettu juttu...? Pitänee alkaa vahvistamaan jalkoja ja harjoittelemaan hyppyjä 2-3 metristä maahan, niin että ei jää kunnosta kiinni. Miten lie kestääkö hermot sitten hypätä, sillä reaktioaikaa avauskahvoista vetelyyn jää erittäin vähän. Sen tosin arvaan, että tuo satakiloinen majurin hurjimus itse paiskaa minut koneesta, ellen hyppää.
:-D
Olipa ikävä erota, kun en juuri ikinä tapaa ketään työn ulkopuolella. Ehkä saan hänet vielä kiipeilemään, kun kerran opetin köysilaskeutumisenkin.

Iso Bio Rex -leffateatteri olikin "Adventure Night" -tilaisuudessa täynnä; reippaita ulkoilmaihmisiä oli saapunut paikalle satamäärin, iso sali täyteen. Siellä jaettiin palkintoja mm. Vuoden Kiipeilykuvasta, sekä Vuoden Ulkoiluteosta, joka oli nyt Seven Summit, eli kiipeäminen joka mantereen korkeimmalle huipulle peräkkäin. Olipas tervehenkisen oloista porukkaa kerrankin kasassa iso lauma, meitä teknisen kiipeilyn
http://static-dev-climbing.s3.amazonaws.com/wp-content/uploads/2012/06/238-Aid_2565.gif
miehiä myös.

Minutkin tunnistettiin, oli yllättävää, kun sanottiin että oletko sinä se, pitää oikein tulla kättelemään. Ihanaa kun sai kerrankin hetken puhua ihan uusien ihmisten kanssa. :-)
Nauratin kertomalla viime vuorireissustamme jolloin piti lähestymismarssilla, muutenkin äärimmäisen hankalassa maastossa, kivuta kaktuspöheikköjen

läpi, arvattavin seurauksin: Housut alas, pyllistyksiä aurinkoon
ja puoliso kiskoo Victorinox-pihdeillä
piikkejä persiistä. "Tämä on rakkautta!" :-D
Helpoin kohta:

Kolme viikkoa loman jälkeen viimeisetkin piikit tulivat ihon alta. :-)

Kiipeilyleffoista hurjimmat saivat jopa kokeneet kiipeilijät huokailemaan kauhusta. Se jota itse etukäteen odotin, kertoi Amazonin viidakosta kohoavasta kiipeämättömästä 1400 m tapista. Kauheaa viidakkorämpimistä lähestymismarssissa. Ja sitten kasvillisuuden riivaama pystyseinä mahtavine luolineen. Viimemainittu tuntui kovin tutulta. ;-) Tässä trailerinpätkä:
http://www.youtube.com/watch?v=WzBaPd3OxmM

Sitten oli pari leffaa sporttikiipeilystä, enkä olisi uskonut että tuosta hiukka vieroksumastani lajista (jossa seinään ensin poraillaan ja hakataan pultteja köydelle) saisi aikaan noin ratkihauskoja rainoja.
Jos sportti kiinnostaa, niin tässä yksi niistä, 24 min tosi hyvälle tuulelle saavaa WTF -luonnonihmettä, melkein musavideo:
http://vimeo.com/42184924
Myös ihan silmät kyynelissä nauroin MM-"ihmiskärpästen" herooisen sinnikkäille ihmeteoille.

Varsinaisesta "alppikiipeilystä" (siis kylmillä ja lumisilla vuorilla) kertovan leffan aihe
oli Himalajan pahimpiin, ja selvästi jyrkimpiin kuuluva vuori, ja äärikokeneiden kiipeilijöiden hulluuden tuolle puolen vienyt kaksikymmentä vuotta kestänyt mania päästä huipulle. Tuommoiset reissut saavat Everestin sherpavetoiset ja satatonnivarusteiset nykynousut näyttämään läskituristien kulkueelta Kanarian Teidellä.
En itse ymmärrä paljon noustujen juttujen tahkoamista. Kerran kun eräs suomalainen saapui Everestin huipulle, siellä oli yli neljäkymmentä muuta. :-) Bussillinen porukkaa; no ei varmaan tuntunut kovin ainutlaatuiselta. :-D
Itse tykkään käydä mieluiten ihan ihmisen kävelemättömät paikat.

"Miehet jotka kulkevat omia polkujaan".
http://www.city.fi/kuvagalleria/kuva/1261360/
No, kompastelevat ainaskin.
http://www.city.fi/kuvagalleria/kuva/1261413/
:-D

Noihin leffoihin nähden meikäläisen vuorireissut ovat alkeellista onnetonta pikaräpeltämistä. Reissua ovat lyhentäneet vesipula, autokuljetusetäisyydet, lähestymismarssien pituus ja rankkuus sekä joskus on päälle tunkenut myrskyrintama (suomalaisen mielestä vuorta alas syöksyvä rintama on tosi pelottava), pilvet tulee joskus silmille, ja kerran sumu, jossa ei näe kunnolla hitto omaa kenkäänsä!

Ei parane meikäläisen leikkiä kun ei edes osaa. Kivivyöryjä on nähty, ja mielessä on yksi ensi käden kuultu juttu kilometrin putoamisesta muiden nukkuessa, sekä se Stadin mimmi jonka kanssa monesti juttelin, ja sinne Himalajalle sekin hävisi vaan - yöllä! 8-0

Sitten vielä se, että etelänlomalla pitäisi ehtiä lomaillakin ja jopa viihdyttää tuttavapariskuntaa yms. niin pitääpäs pitää peukkuja että ensi maaliskuussa kerkiän kiivetäkin kunnolla. Nyt olisi tiedossa vain rantatöyräitä: niiden jyrkälle päästäkseen ei ainakaan tarvitse ensin kavuta! :-)
On ne töyräät vaan suuressa maailmassa melkoisia, pahimmillaan 4-500m.

:-)

Vaikka Rooma on jo niin tuttu minulle, ensikosketus muistutti, että maassa maan tavalla. Etukäteistilaamamme taksikuski kiidätti meidät kentältä hotellille, ilman sen kummempaa syytä, melkoista haipakkaa. Jos rajoitus on 70 km/t, niin silloinhan 90 km/t on "törkeä ylinopeus", eikös? No, meitä vietiin moneenkin otteeseen 90 km/t YLI nopeusrajoituksen! Smart -miniautoja suhahteli vastaan satasen vauhdilla - perä edellä! Ja syöksyessämme tunneleihin, mieleen tuli prinsessa Dianan viimeinen matka...
.
Huoneemme River Palacessa oli oikein mukava, vanhaan tyyliin, eli kullatut hanat ja kattomaalaukset ja Jeeves -käytöksistä univormuhenkilökuntaa ynnä muuta sellaista. Voin suositella hiljaisia sisäpihahuoneita. Hotellihan on suoraan metroaseman päällä ja siitä pääsee suoraan kävelykeskustaan, parhaaseen puistoon, joenvarteen ja niin edelleen.
Kuva-albumissani on kuvia reissuiltani, katsokaas!
.
Kaupunki on edelleen ryöstäjien suhteen turvallinen, vaikka taiteen tasolle yltäviä taskuvarkaita riittää. Meitä eivät he, eivätkä monet muutkaan kiusanhenget häiritse, sillä pukeudumme tyylikkäästi maassa maan tapaan, ja laukusta sojottaa paikallinen lehti. Nytkin jopa kuulin itse kahdesti sen, kun minua luultiin paikalliseksi:
"Katsokaa, jos tämä kahvila kelpaa paikallisille, niin kyllä meillekin!"
Joo, katsokaa vaan, aito roomalainen Martinlaaksosta...
Suurissa eurooppalaiskaupungeissa saa ihan erilaista palvelua vaivautumalla valitsemaan vaatteensa ja kiillottamaan kenkänsä. Useimmat miesturistit pukeutuvat Roomaan kuin pellet, jopa silloin kun heidän naisensa ovat ihan käypäisesti vaatimattoman siistejä. En ymmärrä niitä miehiä.
Onneksi oma rouvani koettaa ottaa kaiken irti luvasta pukeutua kerrankin näyttävästi, mikä lisää lomieni miellyttävyyttä Pariisissa ja Roomassa.
.
Elokuun kuumuus on hurja, vaikkei nyt ollut kuin kolmekymmentäneljä astetta. Olen vienyt oman polkupyöränkin sinne, kun oli 42 varjossa, ja kuumimpana kautena pyörän tai (mukulakiveyksen takia isopyöräisen) skootterin vuokraaminen onkin oiva ja ehkä ainoa tapa saada vilvoittavaa ilmaa ja päästä kokemaan enemmän, ja useammilla kapeilla kaduilla, tuossa kompaktissa kaupungissa. Liikenne vaatii asennetta: tilaa annetaan, mutta annettu tila on sitten käytettävä puolessa sekunnissa ja liikennevaloista lähdetään kuin kilpailussa, jotta homma sujuisi.
.
Kuumuuteen auttaa sen tajuaminen, että hentokin tuuli voimistuu joutuessaan aukioilta talojen väliseen solaan, joten jos asettuu siten sijaitsevaan kahvilaan, on helpompaa. Toisin sanoen, vältä jäämistä turistien isoille väylille, ja käytä karttaa ja pikkukujia. Kujien ravintoloissa on parempi palvelu, koska suurväylillä yhä uusia turisteja tunkee raflan ovesta, vaikka siellä olisi millaista. Jokainen tolkun ihminen kantaa täällä vesipulloa, joiden täyttäminen kadunvarsien lähteistä on helpompaa kuin missään muualla.
.
Kaupunkilomamme ovat tottakai aina pyörineet jotenkin ruuan ympärillä, niin nytkin. Nyt teemaksi sattui yksinkertainen ruoka. Kuinka ihanaa voikaan olla Cacio i pepe, eli loistavan pastan kera vain käsiteltyä keitinvettä, juustoraastetta ja pippuria! Minähän se aina muistutan kuinka gourmet voi olla yksinkertaistakin! Jopa luomuravintolan löysimme. Jäätelöä meni tietty paljon, ja kesäkurpitsankukkia en saa syödäkseni kotona koskaan.
.
Löysimme ehkä Rooman ainoan erikoisteepaikan, aivan vihkikirkkomme vierestä. Olipas elämys meille cappuccinoniuhoille nauttia oikein kallista niuhotusteetä, häitämme muistellen. Se kirkko taas on ensimmäinen luterilaiskirkko, johon ikinä kukaan paavi on astunut. Ja nyt jo kaksi paavia, pitivät seremoniaakin siellä. Käykääpäs katsomassa jos haluatte nähdä maailman upeimman, kultakattoisen luterilaiskirkon.
http://www.iperdesign.com/clients/celi/wp-content/uploads/2011/03/Christuskirche_interno_mod.jpg
.
Tietysti öistä vaeltelua ja shoppailua harrastimme. Ja kuten aina Rooman lomaan kuuluu, jopa kaltaiselleni hillitylle herrasmiehelle sattui absurdeja tilanteita, kuten eksymisiä pimeiden kujien sokkeloissa,
kahlaamiseni aamuyöllä puku päällä suihkulähteessä täyttäen lasisia vesipulloja kun taksimme odottaa vieressä,
tai villi Hava Nagila -tanssi öisellä kujalla ilotyttöjen kanssa, kerjäläismamman soittaessa mestarillisesti haitaria.
Siitä kaikesta, mitä aiemmin on meille Roomassa sattunut, en edes uskaltaisi kirjoittaa! Ettekä uskoisi kuitenkaan.