ISÄNSÄ KALTAINEN

Ei geenejään karkuun pääse eikä tarvikaan päästä. Siitä on jo yli 15 vuotta kun viimeksi näin oman isäni, mutta muistikuvieni ja kuullun perusteella muistutan isääni monella tavalla. Ulkonäöllisesti, jotkut tavat & harrastukset ovat samoja, naisjutuissakin kuulemma samankaltaisuutta.. Toki kapinahenkeni on sitten laiminlyönyt joitain isän rakkaita harrastuksia. Mulle on ihan normaalia että isä on joku utopistinen henkilö tuolla jossain jostain kaukaisesta menneisyydestä. Näin olen oppinut ehkä joskus hieman yli-itsenäiseksi ihmiseksi. Onneksi isäpuoli tuli myöhemmin kuvioihin mukaan, jolta sitten yritin katsoa vähän miesmallia. Ilman isäpuoleni tukea veikkaisin että voisin olla aika pahasti eksyksissä. Järki on säilynyt vaikka tunnustan omaavani hieman maanisia luonteenpiirteitä, terveesti voisin sanoa että innostun asioista lähes yhtä innokkaasti kuin pikkulapsi. Ja olen erittäin ylpeä omaavani noin alkukantaisia reaktioita elämään.