Eilen tapaaminen ystävän kanssa, jota en ole nähnyt vähään aikaan. Tänään puhelu toiselta. Muistin kaikki tehdyt lupaukset ja vannotut valat, olenko sittenkään niin luotettava kuin olen antanut ymmärtää? Tietyssä pisteessä käy niin ettei enää halua antaa lupauksia, vain epämääräisesti murahtelee vastaukseksi kysyttyihin kysymyksiin, tiedusteluihin. Liian monta rautaa tulessa ja hetken hurmio vie voiton.
Olen luotettavuuden lisäksi, luullut että nöyryys ja anteliaisuus ovat hyveitäni. Näin ei ehkä ole, en voi sietää ajatusta että ystäväni saisi jotain minulle kuuluvaa vaikkei sillä ole minulle enää käyttöä. Se on vaan osa minua, joskus siitä joudun oikeasti luopumaan, nyt vain näennäisesti. Se on jotain niin hienoa, sitä eivät vaan muut näe.
Sekavaa jos ei tiedä mistä on kyse, autosta.
Vai, onko sittenkään. En ole ihan varma, olen muuttunut.