Kiertelin tässä eräänä päivänä vaatekaupoissa. Piti löytää farkut ja talvitakki. Tuskailin että kaikki vaatteet on tehty joko barbeille tai nelikymppisille tantoille. Sitten iski todellisuus tajuntaani. Hetkinen, minähän OLEN nelikymppinen. Miten tässä näin on käynyt? Onko nyt aika pukeutua jakkupukuun tai tuulipukuun? Onko nyt pakko etsiä mies ja alkaa PARISUHTEESEEN?
Sanalla parisuhde on juhlallinen kaiku. Parisuhdetta täytyy huoltaa. Parisuhteessa täytyy ottaa toinen huomioon. Parisuhteessa täytyy silti molempien säilyttää yksilöllisyytensä. Puhumattakaan siitä että intohimoa täytyy pitää yllä vaikka pesukone on hajonnut ja kumppanin kalsarit on taas makkarin lattialla ja kastike palanut pohjaan. Täytyy olla haluttava ja haluta kun herää sunnuntaiaamuna maskarat levinneenä yhteisen baari-illan jälkeen (kun on kerrankin saatu omat ja yhteiset lapset hoitoon ja päästy hoitamaan parisuhdetta) toisen kuorsaamiseen.
Kyynistäkö? Saattaa olla. Asiaa voi tarkastella paljon romanttisemminkin, ilman inhorealismia. Ajatus tasavertaisesta kumppanista… Olisimme ystäviä, rakastajia, tukisimme toisiamme kaikessa… Siinäpä tavoitetta.
Mitä muuta nelikymppisellä naisella tulisi olla kuin parisuhde? Ura? No joo… Lapsia, niitä on. Talo, liikaa hommaa.
Kohta 7 vuotisen ”sinkkuuden” jälkeen ajatus siitä että meillä asuisi mies tuntuu vieraalta. Uraa en ole luomalla luonut, ajalehdin vain työpaikasta toiseen. Onko minulla vielä toivoa? Seuraavan kerran vaatekaupassa ohitan tyynesti kaikki barbivaateet, farkut ja topit ja suuntaan tanttaosastolle. Ihastun siihen sopivasti muodot peittävään harmaaseen paitapuseroon joka muistuttaa erehdyttävästi Partiovarusteen telttaa…NO EI HELVETISSÄ. Parempi unohtaa kaikki ”naisten kulttuurilehdistä” lukemani jutut parisuhteista sun muista ja jatkaa elämää. Ikä on vain numeroita.