Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on ahdistus.

Ahdistuksen monet kasvot.

Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.
Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.

Kuulin joskus aikanaan, erään terapeutin toteamuksen siitä ettei ahdistus ole itsessään tunne. Se on eräänlainen nippu tunteita.

Tuolloin tuon kuullessani koin hyvin vahvasti, että ainakin omalla kohdalla koettuna, ahdistus itsessään oli hyvinkin voimakas tunne. Pahimmillaan lamaannuttava. Tunne joka teki kertarysäyksellä kaiken tyhjäksi. Merkityksettömäksi.

Mutta mistä tuo ahdistus lopulta saa alkunsa? Millätavoin sitä voisi oikealla tavalla helpottaa ja mitä ovat niitä vähemmän oikeita keinoja. Siis taas kerran vain omakohtaisesti pohdittuna.

Muistan ensimmäiset, voimakkaat ahdistuskohtaukset jo ala-asteella. Noihin nivoutui tiiviisti pelko. Pelko siitä että taas kerran tulee saamaan selkäänsä tai mikä pahempaa, henkisen väkivallan ruoskimaksi. Omalla kohdallani elämässä fyysistä väkivaltaa on tullut koettua vähempi, mutta henkistä sitäkin enemmän. Joskus olen epätoivoissani miettinyt, että kunpa ihmiset ennemmin löisi, kuin satuttaisivat sanallisesti.

Henkinen väkivalta on omalla kohdalla yksi suurin syy ahdistukseen. Se kun osuu niin syvälle sisimpään, ettei tuolta pysty suojautumaan. Ainakaan silloin, kun on herkimmillään. Sanat satuttavat pahimmillaan siinämäärin, että lopulta tulee tarve vahingoittaa itseä fyysisesti, jotta tuo suuri musta möykky rinnasta, olisi hetken aikaa vaiti. Fyysinen kipu kun vie huomion toisaalle.

Omat rajat on lapselle asia, joka tulisi oppia jo kokolailla varhain. Ilman rajoja eläessä, kasvaa vain aikuinen, joka antaa toisten kävellä yli. Vieläpä pahimmillaan niin, että itse kuin tahtomattaan tuota mahdollistaen.

Olen pohtinut paljon omaa elämää ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tuo ahdistus on lähes jatkuvasti läsnä elämässä. Tai jos jossain kohtaa huomaan hengittää no helpommin, toimin pian kuin automaationa siten, että tuo ahdistus palaa päällimmäiseksi olotilaksi. Syy siihen lienee se, kun on oppinut elämään siten että kokee elävänsä vasta tietyntasoisen tuskan vallitessa.

Aikanaan käytin loputtoman määrän päihteitä, lääkkeitä ja muuta rompetta, kyetäkseni selviämään päivästä toiseen tuon piinaavan ahdistuksen kanssa. Nyt raittiina eläessä, luulisi ajanmyötä oppivansa elämään siten, ettei elämässä tarvitsisi olla jatkuva puristus läsnä. Niin luulisi.

Paljon olen omia kieroumia paikantanut, mutta yhä edelleen tietyt itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit suvereenisti torpedoi hyvää elämästä. Yksi suurin noista se harha, että yksin tulisi selvitä.

Minulle tuo yksin selviäminen on sitä, että vetäydyn omaan kuoreeni. Tuo on eräänlainen suojamekanismi kaikkea kaoottisuutta vastaan, jota ympärilläni koen olevan. Huono puoli tuossa se, et nekin ihmiset jotka haluaisivat auttaa, eivät tuon kuoren läpi pääse. Mitä syvemmälle kuoreeni käperryn, sitä kauemmas ihmiset etääntyvät ja sitä yksinäisemmäksi itseni koen.

Yksinäisyyden kokemus on toinen suurehko tunne ahdistukseni sisälllä. Tuohon kokolailla vahvasti liittyy kokemus erilaisuudesta ja siitä, kuinka arvoton lopulta on. Häpeä, riittämättömyys ja rakkaudettomuus tuo ihmiselle kokolailla ahdistavan olotilan.

Vielä kun pakettiin raapaistaan rusetiksi sisäinen turvattomuus, ei ihme että ihmistä ahdistaa ja kunnolla.

Eikä ihme, että meistä moni lähes epätoivon vimmalla pyrkii etsimään ulospääsytietä tuosta ahdistuksen kuristavasta otteesta.

Päihteet, lääkkeet, liikunta, ruoka, seksi, työ, opiskeli, elokuvat, netti, uhkapelaaminen, uskonto, raha, valta...

Keinoja on loputon määrä. Yksi yhdistävä tekijä noilla edellä olevilla keinoilla kuitenkin on. Kaikki itsessään on ihmiselle sinällään perusjuttuja, mutta kun noilla pyritään vaientamaan omaa tunnepuolta, noista jokainen lopulta ampuu siinämäärin yli, että sekä ihminen itse, että myös lähellä elävät voivat lopulta huonosti.

Mikä sitten oman kokemukseni mukaan on tie ulos tuolta hulluudesta? Eräänlaisten pikavoittojen, saati hetkellisten helpotusten sijaan se, että varaa itselle riittävän paljon aikaa tutustua itseensä sekä ylipäänsä siihen mikä lopulta ahdistaa.

Yksin tuota tutkimusmatkaa kovin harva jaksaa jatkaa ja sen vuoksi olisikin hyvä löytää elämäänsä nippu ihmisiä, joiden kanssa jakaa löytämäänsä. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat hyviä tässä, joskin lähes poikkeuksetta alkuun aiheuttaen itsessä lisää ahdistusta. Sosiaalinen tilanne, yhdistettynä siihen että tulisi uskaltaa avata sisintään ventovieraille ihmisille, ei todellakaan ole helppoa. Positiivista vertaistuessa kuitenkin on se, että jokainen paikalla olija on kokenut juurikin sanan, eikä kenelläkään ole tarvetta arvostella toista.

Minulle yksi suurin este ahdistuksesta eroonpääsyssä on kuitenkin yhä hetkittäin aktivoituva ajatusyhtälö, joka syöttää sitä kuinka elämäni tulisi olla jatkuvaa taistelua sekä tuskaa.

Tänään ymmärrän tuon johtuvan pelkästään siitä, etten läheskään täysin ole kyennyt anteeksi antamaan itselle elämänpolullani tehtyjä erehdyksiä. Hupaisaa sinällään se, että aikanaan koin ihan samaa, vaikka konkreettisesti olin sopinut asiat jokaisen vahingoittamani ihmisen kanssa. Ei siis ihme, ettei olo tässä hetkessä ole yhtään sen kummempi, vaikka viime vuosien aikana olen omalla käytöksellä satuttanut useampia ihmisiä.

Lopputuloksena päästään siihen ihmisen yksilölliseen kulminaatiopisteeaeen. Pisteeseen, jonka kyetessään kohtaamaan, voi olla varma siitä, että elämä tulee yli puolitiehen vastaan ja ahdistus väistyy varmuudella. Armollisuus/armo itsensä suhteen.

Minulle tuo on vaikein asia siinä, kun lapsena opin että kaikki hyvä tulee ansaita. Armollisuus on yhä vieläkin vaikeaa. Armosta puhumattakaan. Kuinka ihminen joka vihaa itseä, voisi oppia terveellä tavalla rakastamaan itseä. Varsinkin kun rakkaus itsessä on läpi elämän ollut asia, joka on jollain tavoin ansaittava. Puhumattakaan siitä, kuinka kietoutuneena tuo sinällään kaunis asia elämässä on näyttäytynyt.

Niin kauan kuin itse yritän järkeillä tai kontrolloida elämääni, niin kauan tuo vapauttava armo pysyttelee poissa. Sen vuoksi ja juurikin siksi, tämän hetken vallalla oleva tuska ja ahdistus on entisen sysimustan pimeyden sijaan lohdullinen. Sillä mitä suurempi tuska, sitä lähempänä olen lopulta sitä minusta riippumatonta antautumista. Tuon muutaman kerran elämässä kokeneena totean, että juurikin nuo kokemukset auttaa siinä, etten enää läheskään niin kovasti yritä itse epätoivon vimmalla helpottaa oloani. Sensijaan pyrin luottamaan vain siihen, että jossain kohtaa taas tulen siihen pisteeseen, missä kaikki ahdistus sekä puristus saavat rakkaudellisen merkityksensä.

Armoa odotellen.


Pelon vastakohta on rakkaus.

Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.
Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.

Sanotaan että rakkaudessa ei ole tilaa pelolle. Samaan aikaan kaikkialla ympärillämme on varsin selkeästi nähtävillä pelon valtaamia ihmisiä, jotka epätoivon vimmalla yrittävät hillitä ja hallita sisällään jäytävää piinaavaa tunnetta. Miksi näin.

Itse kun omassa elämässäni aikanaan lähes tuhouduin, etsiessäni tietä edes hetkelliseen helpotukseen tuosta lamaannuttavasta tunteesta, osaan nykyisellään tarkastella tuota tunnetta jo hitusen etäämmältä ja hieman monitahoisemmin.

Kovin harva lopulta edes ymmärtää pelkäävänsä jotakin. Samalla Kymmenet- tai pahimmillaan sadattuhannet ihmiset sairastavat masennusta, ahdistusta sekä näihin hyvin tiiviisti nivoutuvia riippuvuussairauksia. Kykenemättä yhtään paikantamaan sitä, mistä lopulta kaikki juontuu. On vain masennus tai suunnaton ahdistus, jota tavalla tai toisella pyritään lievittämään edes hetkellisesti. Tästä johtuen alkoholi tai muut päihteet kelpaavat, juurikin tuon toivotun tuloksen vuoksi. Harmillista yhtälössä vain se, että päihteet poikkeuksetta vain lisäävät näitä jo valmiiksi haastavia, ikäviä tunnekokemuksia.

Eikä siinä, ei edes tarvitse kärsiä mielenterveyden ongelmista ja samalla voi pelätä kuollakseen. Ihan yhtälailla autuaan tietämättömänä omasta pelosta. Näitä ihmisiä näkyy ihan yhtälailla kaikkialla yhteiskunnassamme. He nimittäin ovat niitä, jotka isoon ääneen huutavat milloin mitäkin asiaa vastaan. Oli kyse sitten maahanmuuttajista tai hallituksen ratkaisuista. Mitä suurempi voima ihmisen vihassa on, sitä enempi taustalle todellisuudessa kätkeytyy lopulta myös pelko.

Omalla kohdallani kun olen käynyt ja käyttänyt lähes loppuun kaikki mahdolliset selviytymiskeinot, mitä olen keksinyt, välttyäkseni kohtaamasta omia tunteitani, niin nyttemmin jo vuosia tunteita kohdanneena ja niitä pureskelleena uskon jotakin kyseisestä asiasta oppineeni.

Meillä ei ole tapana puhua tunteista. Saati näyttää niitä. Tai on, mutta tuolloin ollaan sopivasti laitamyötäisessä. Ainakin senverran, että suurimmat estot on huuhdottu kurkusta alas. Tämän mallin minä sujuvasti omaksuin omassa lapsuudessani. Isäni (rauha hänen sielulleen) oli kaikenlaisten pelkojen orja. Samalla kykenemätön niitä millään muullatavoin ilmaisemaan, kuin joko raivoisasti huutaen tai viikonloppuna iloisesti hiprakassa hilluen. Ei siis ihme, että minä tunteiltani herkkä ohjauduin jo nuoruudessa käsittelemään kaikki tunteeni alkoholin hellivän vaikutuksen alaisena. Minä kun en koskaan oikein oppinut raivoamaan.

Sen mitä tässä kuluneen 13 vuotta olen selvinpäin itseeni tutustunut, nämä pelot ovat niitä, jotka täysin sanattomasti siirtyvät sukupolvelta seuraavalle, ilman että kukaan lopulta huomaa yhtikäs mitään. Ihmetellen mietitään vain sitä, miksi yhä vain nuoremmat sortuvat käyttämään yhä vain vahvempia aineita, pilaten jo ennen peruskoulun päättymistä oman elämänsä.

Syy tulee tässä. Puhumattomuuden kulttuuri. Meillä ei olla opittu puhumaan siitä, miltä aidosti milloinkin tuntuu. On vain opittu selviytymään päivästä toiseen mitä erilaisimpien ikävien fiilisten kanssa. Pelko tunteena on yksi ikävimmistä. Häpeän ohella. Kun nämä kaksi tunnetta valtaa ihmisen, ei ole ihme, että ihminen hyvin pian alkaa etsiä pakoreittejä ulos tuosta piinaavasta olostaan. Päihteet ovat tässä siinä huono vaihtoehto, että hyvin pian ne itsessään alkavat ruokkia sekä pelkoa että myös häpeää ja hyvin pian ihminen tarvitsee hitusen lisää tuota päihdettä, helpottaakseen taas hieman tuota piinaavaa oloaan.

Todellinen haaste tulee vasta siinävaiheessa, kun ihminen ymmärtää ettei pakeneminen olekaan ratkaisu näissä ongelmissa. Sillä tuossa kohtaa voi nimittäin olla niin, että lähtiessään hakemaan apua ongelmiinsa, pöydän toisella puolen istuva auttaja on lähes samalla tavalla kuutamolla omien tunteidensa kanssa. Tuossa nimittäin voi käydä se, mikä itselleni aikanaan kävi, kun hapuillen yritin löytää apua keskusteluista mielenterveyden ammattilaisilta. Pöydän toisella puolen istui ihminen, joka sensijaan että olisi auttanut minua jäätävissä pelkotiloissani, huomaamattaan tuli vain lisänneeksi niitä itsessäni, toteamalla että ei tässä mitään hätää, kaikki on hyvin. Tyyppi esimerkki ihmisestä, joka loputtomiin asti uskottelee itselleen, ettei ole mitään hätää, samalla sisimmässään kuollakseen peläten.

Eräänlainen välttökäyttäytyminen tunteiden suhteen on yksi yleisin syy siihen, miksi ihmiset voivat tänään niin huonosti. Kun pelkään jotakin, pyrin viimeiseen saakka vaientamaan tuon tunteen sisältäni. Kuten todettua, keinoja kyllä löytyy. Yksi alkaa pakonomaisesti rakentaa elämää työn ja materiaalin ympärille. Kun teen tarpeeksi paljon töitä, en ehdi pelätä. Tai kun minulla on tarpeeksi tavaraa ympärilläni, minulla on mihin takertua, kyetäkseni uskomaan omaan kuolemattomuuteeni. Toinen liikkuu ja urheilee kuin hullu. Tarkkaillen ruokavaliota sekä kaloreita millimetrin tarkkuudella. Hokien samalla itselleen, ettei ole mitään pelättävää. Kolmas raivoaa pää punaisena milloin maahanmuuttoa, milloin hallituksen ratkaisuja vastaan. Tuossa varsinkin itsellä on kovin helppo huomata mikä tuon tunteen taustalla oikeasti toimii moottorina. Suunnaton pelko. Jos vain lyödään kaikki rajat kiinni, niin täällä pienessä, kapeassa laatikossamme ei olisi mitään pelättävää. Neljäs haalii vaikutusvaltaa. Sitä saadessaan kuvitellen hallitsevansa kaikkia ja kaikkea. Eikä siinä, kaikki nuo keinot ovat yhtä päteviä kuin piri taikka pirtu. Kaikki nimittäin yhtä järjestelmällisesti turruttaa ihmisen tunnepuolen. Haaste tulee vain lopulta siinä, kun nuo tunteet on osa ihmisyyttämme ja tavalla tahi toisella ne lopulta raivaavat tiensä näkyville. Jos ei muutoin, niin pysäyttämällä ihmisen konkreettiseen pahaanoloon tai vaikkapa työuupumukseen.

Kuten tuolla aiemmin sanoin, kyseinen ongelma koskettaa meistä jokaista. Riippumatta siitä, millaisesta kodista tai kasvatuksesta olemme alkumme saaneet. Jokaisella meistä on nimittäin siinä yhtenevä tausta, että tietyt tunteet on periytyneet, kiitos puhumattomuuden, jo useamman sukupolven yli sota-ajoista lähtien. Lopulta ainoa mikä meidät yksilöi, on se, kuinka herkällä korvalla omia tunteita paikannamme. Mitä herkemmin, sitä todennäköisemmin sairastumme masennukseen, ahdistukseen, kaksisuuntaiseen, päihde- tai läheisriippuvuuteen jne. Diagnooseja nimittäin näille tunnepuolen ongelmille on loputon määrä. Onhan huomattavan paljon helpompi diagnosoida ihminen masentuneeksi ja määrätä siihen sopivaa lääkettä, kuin se että lähteä systemaattisesti selvittämään se, miksi kyseinen ihminen lopulta voi niin huonosti.

Eikä siinä, itse tiedostan oleilevani sen luokan ongelman edessä, ettei minulla ole pienintäkään tarvetta kuvitella muuttavani suurestikaan tätä kokonaisuutta. Ainut minkä omalla kohdallani voin muuttaa, on oma suhtautumiseni kyseisissä asioissa. Kun sitten itse kohtaan itsessä näitä mitä erilaisimpia tunteita, niistä avoimesti puhuen ja niitä avoimesti näyttäen, niin vääjäämättä siitä seuraa ainakin se, että omat lapseni oppivat hieman eritavalla käsittelemään omia tunteitaan, kuin mihin itse lapsuudessa opin ja tällätavoin toivottavasti ainakin minun osalta tämä sukupolvien piinaava ketju katkeaa.

Otsikossa luki että pelon vastakohta on rakkaus. Jos hetken pysähdyt miettimään, niin millätavoin omassa elämässäsi olet oppinut määrittelemään rakkauden? Tuosta kun voi helposti päätellä sen, yritätkö tuon määritelmän kautta paeta pelkojasi, vai onko kysymyksessä se aito rakkaus, joka karkoittaa pelon.

Minulle rakkaus on ollut käsitteenä äärettömän vaikea. Juurikin siitä syystä, millätavoin tuon asian olen elämässäni oppinut käsittämään. Kun opin että rakkaus tulee ansaita, juoksin vuosia pelkojani pakoon, suorittaen itseni uuvuksiin. Silti juurikaan kokematta olevani rakastettu. Ei siis ihme, että tasaisin väliajoin yhä pelotti.

Mitä rakkaus lopulta on? Siis se aito rakkaus, joka poistaa pelon. Turvaa. Rakkaus on kokemus niin täysivaltaisesta sisäisestä turvallisuudentunteesta, että ihminen konkreettisesti kokee ettei ole tarpeen pelätä. Haaste tässä meillä ihmisillä on taas siinä, että rakkaus on käsite, jolla yleisimmin määritellään kahden ihmisen välistä tunnetta. Hassuus tuossa on sekä siinä, että noissa suhteissa heikompi osapuoli takertuu rakkauteensa ja vahvempi oppii hallitsemaan toista, ajatellen vain osoittavansa rakkautta. Kun sitten jompikumpi pelkää, suhteessa takerrutaan tai hallitaan sitä enemmän, mitä enemmän pelottaa.

Aito rakkaus kun ei ole sidoksissa keneenkään ihmiseen. Ei sen enempää myöskään Jumalaan. Ei vaikka osa meistä on oppinut käsitteen Jumala on rakkaus. Toiset taas samoin kasvaneet kuollakseen pelkäämään kyseistä käsitettä. Suuri joukko tänäänkin elää uskossa. Samalla autuaan tietämättömänä siitä, mitä armo tai rakkaus lopulta merkitsee. Pakonomaisesti suorittaen uskoaan, kontrolloidakseen, hillitäkseen sekä hallitakseen sisällä jäytävää pelkoaan.

Mutta se rakkaus. Sanotaan myös että tuo löytyy ihmisen sisältä. Valmiina odottaen löytäjäänsä. Haaste lähinnä siinä, että juurikin kaikenlaiset opitut määritteet, sisälle padotut tapahtumat ja tunteet, ovat piilottaneet kyseisen asian syvälle sielun uumeniin. Silti uskon, että jokaisessa meistä tuo alkuperäinen rakkaus itseä kohtaan on olemassa. Tästä johtuen itse olen läpikäynyt helvetin, löytääkseni lopulta sen armon ja anteeksiannon itseäni kohtaan, jonka löytäessäni löydän samalla tuon ehtymättömän rakkauden lähteelle, jonka äärelle asettuessani tiedän, ettei minulla ole mitään pelättävää.

”Etsivä löytää...” Minun kohdallani tämä tutkimusmatka kaikkineen, yhä tänäänkin jatkuessa, on opettanut äärettömän paljon omista tunteista, niiden kokemisesta, niistä puhumisesta sekä siitä, että lopulta todellakin tärkeintä on se, että kykenen löytämään armon itseäni kohtaan.


Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Pohjatonta elämää. Elämän pelkoa.

Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.
Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..


AHDISTUS – KUN ELÄMÄ SATUTTAA

Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.
Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.

Jokainen varmasti joskus on kokenut sen olon, kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Kysymys voi olla parisuhteen haasteista tai muista ihmissuhdeongelmista. Talouden solmukohdista. Työelämän tuomista haasteista. Pitkästä työttömyydestä. Sairaudesta. Tai käytännössä ihan mistä tahansa ongelmavyyhdistä elämässä, joka tuntuu tuossa hetkessä täysin ylitsepääsemättömältä.
Puhumattakaan siitä, kun tuohon vielä lisätään se että meidät kasvatetaan jo pieninä sysäämään syrjään kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet, joten ei ihme, että elämän tarjoillessa meille nuorena tai aikuisena haasteita, lopulta sinällään vain yhtenä ongelmana esiintyvä asia saa meissä tunnetasolla aikaan reaktion, joka pahimmillaan lamaannuttaa hengityksen.

Minä olen omassa elämässäni monta kertaa miettinyt sitä, miksi elämä on varannut minulle loputtoman määrän haasteita. Kaikelle ei aina tietystikään ole olemassa järjellistä selitystä tai jos tuntuisi olevankin, tuo selitys on vain lopulta yksi monista keinoista yrittää hallita omaa elämäänsä, selittämällä se itselle parhaaksi. Ahdistus nimittäin, siinä kuin pelko, suru, viha, katkeruus, häpeä tai mikä tahansa negatiivinen tunne, tuntuu kehossa sellaisena josta mahdollisimman nopeasti jokainen meistä tavalla tahi toisella haluaisi eroon. Ja keinoja tuohon löytyykin sitten loputon määrä.

Minulle henkilökohtaisesti elämä on katsonut parhaaksi riisua pois yksi kerrallaan noita keinoja paeta itseään. Juuri nyt tuntuukin siltä ettei enää tahdo löytyä sellaista keinoa, johon tarttuessaan ei jo hetimmiten huomaisi kysyvänsä itseltään, haluatko taas kerran juosta karkuun itseäsi. En halua, jos rehellinen itselleni olen. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen, ettei tämä henkilökohtainen sissikoulutus, jota reilun neljä vuosikymmentä olen elämässäni saanut käydä, ole siltikään tehnyt minusta immuunia tunteilleni. Päinvastoin. Yhä tänäänkin nuo vyöryvät ylitseni parhaimmillaan sellaisella voimalla, että niiden alla on hetkellisesti täysin ymmällään.

Tunteet sinällään on luotu meihin tarkoituksella. Jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä meissä. Jokainen niistä kertoo meille jotakin. Kyse on kohdallani lähinnä siitä, että opettelen kuuntelemaan mitä mikin tunne minulle haluaa milloinkin kertoa.

Kuten viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, elämässäni on ollut viimeiset vuodet melkoista taistelua tuon yrittäjyyden ja sen tuomien taloushaasteiden kanssa. Silti, juuri nyt olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta minua tähän hetkeen ahdistaa vallalla oleva tilanne. Sen enempää tuota seesteisyyttä järkeistämättä totean vain sen, että kenties tämä jo vuosia jatkunut tunteisiin pureutuminen on omalla kohdallani auttanut sen, että kykenen jo hieman ottamaan elämän tarjoamat haasteet vain asioina, ilman että ne heti ilmaantuessaan aktivoisi lukemattoman määrän samankaltaisia tunne ärsykkeitä menneisyydestä, jolloin hetkellisesti ylitse vyöryvät tunteet olisivat koko kehon lamaannuttavan ahdistuksen luokkaa.

Tästä kaikesta oppina itselleni lähinnä se, että ahdistus, ainakin omalla kohdallani on aikoinaan ollut sitä että paetessani tunteitani, ne ovat vain yksi kerrallaan kasvaneet käsittämättömän kokoiseksi möykyksi sisimpääni ja lopulta olleet vain yksi iso musta möykky sisälläni, joka aktivoituessaan on sitten lamaannuttanut koko ihmisen.

Sen vuoksi toivoisinkin että meillä enemmän pureuduttaisiin ihmisten auttamisessa siihen, että oireiden hetkellisen helpottamisen sijasta, alettaisiiin systemaattisesti purkaa ihmisen sisällä olevia tunnepatoutumia ja tällä tavoin saataisiin hetkellisen helpotuksen sijaan ehkäistyä se ettei jo kohta seuraavassa hetkessä ilmaantuvat vastoinkäymiset saisi ihmistä taas etsimään itsensä ulkopuolelta hetkellistä helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Ei siinä, kuten sanoin, minä henkilökohtaisesti tiedän sen, kuinka ikävä tunne tuo ahdistus on. Puhumattakaan siitä, kun se itsessään ei edes varsinaisesti ole tunne, vaan juurikin tuo mustana möykkynä sisällä tuntuva nippu mitä erilaisimpia tunteita. Sen vuoksi itse yhä tänäänkin pyrin tavalla jos toisella purkamaan noita patoutuneita tunteita ja sillä välttymään tuolta ahdistavalta tunteelta.
Juuri nyt esimerkiksi elämässäni vallalla olevat haasteet ovat sitä kaliiperia, että mikäli en olisi aikaisemmin purkanut sisältäni sinne rakentuneita tunnemuureja, tasan varmasti nuo aktivoituisivat tässä hetkessä siinä määrin, ettei olisi esimerkiksi yhtään ihme, vaikka vetäisin pääni totaalisen turraksi kaiken tämän myllerryksen keskellä. Kiitos tuon purkamisen, minun ei tänään tarvitse turruttaa päätäni. Sensijaan, kykenen suhteellisen rauhallisin mielin toteamaan sen, että nämä vallalla olevat olosuhteet on osaltaan tällaiset, kiitos omien valintojeni, elämän tarjoamien haasteiden ja ahdistumisen sijasta löytämään elämästäni niitä asioita jotka ovat tänään hyvin ja kokemaan kaiken tämän myllerryksen keskellä kiitollisuutta niistä.

Nykyhetkessä kun työssäni päivittäin keskityn ihmisten kanssa systemaattisesti purkamaan noita ihmisten sisälle rakentuneita muureja, mietinkin tässä aamussa sitä, että yksi keino helpottaa omaa taloudellista ahdinkoani olisi nykypäivän trendin mukaisesti kasata tuosta pomminpurkamisesta eräänlainen verkkokoulutus ja myydä sitä näistä asioista kiinnostuneille. Harmi sinällään tuossa on se, että noissa koulutuksissa jää mielestäni se tärkein asia omaa työtäni ajatellen uupumaan, nimittäin ihmisten kohtaaminen. Toisaalta nyt kun mietin, niin siinähän olisi kyllä itselleni haastetta, kun ottaisin tässä yhtälössä käyttöön raitistumisen alkuvaiheessa käymäni 6 vuoden IT-koulutuksen ja toisaalta haastaisin itseäni räätälöimään sellaisen kokemuksen jonka kautta ihminen voisi edes jollain tasolla kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.


Ahdistus. Tunne joka pahimmillaan salpaa hengen.

Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.
Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.

Jokainen meistä jossain vaiheessa elämää kokee ahdistusta. Riippumatta siitä, millaista elämää elämämme.

Kuinka moni lopulta pysähtyy miettimään sitä mistä kyseinen puristava olotila rakentuu.

Omalla kohdallani ahdistus yleisimmillään rakentuu siitä, kun elämä tarjoilee tapahtumia joista herää häpeää, vihaa, surua, pelkoa tai kaikkia näitä yhdessä. Mikäli liiaksi kohtaan asioita yksin, käy niin että nuo kyseiset tunteet pakkautuvat sisälleni yhdeksi suureksi möykyksi, jota sitten kokee lähes hengen salpaavana ahdistuksena.

Haastavaa kaikessa omalla kohdallani on ollut noiden tunteiden kanssa se, kun on oppinut kieltämään itseltään tuollaiset tunteet. Riippumatta siitä, mitä elämä milloinkin on tarjoillut, automaattinen ajatusmalli on ollut se että kaikesta tulisi selvitä yksin. On väärin rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmillaan. Vielä kun kokonaisuuteen lisätään lähes epätoivoinen yritys lieventää tuota ahdistusta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, ei ihme että lopulta ahdistus vain kasvaa kasvamistaan, lopulta vallaten mielen lähestulkoon sanoinkuvaamattomana epätoivona.

Aikaisemmin, käyttäessäni esimerkiksi päihteitä, en vain käsittänyt sitä että mitä enempi yritin mitä erilaisimpia tunteita päihteillä vaimentaa, sitä voimakkaammaksi ahdistus lopullaan kävi. Tunteet kun ei suostu poistumaan päihteillä, vaan pakkautuvat vain yhä tiiviimmin puristamaan rintakehää, lopulta konkreettisesti salpaamaan hengitystä.

Ei siis ihme, että kokiessani lopullisen pohjani päihteiden käytössä, tarvitsin mitä erilaisimpia keinoja vaimentaakseni tuota sisälleni pakkautunutta ahdistusta.

Haastavaa tämän päivän päihde- ja mielenterveystyössä onkin se kun ihmiset voivat todella huonosti ja lopulta kun he suostuvat apua hakemaan, ei oikein kukaan tunnu tietävän sitä mistä päästä näitä ongelmavyyhtejä tulisi alkaa purkamaan. Niimpä yksi yrittää yhtäältä, toinen toisaalta ja ihminen itse pyrkii siinä samalla selviämään päivästä toiseen ahdistuksensa kanssa, esimerkiksi hetkellisesti pyrkien pääsemään siitä rauhaan päihteillä. Ongelmalliseksi yhtälön tekee lopulta se, kun mielenterveyspuolella ei ole riittävää resurssia tarjota ihmiselle riittävästi tukea tuon ahdistuneisuuden purkamiseen. Puhumattakaan siitä että kyseisellä sektorilla olisi riittävästi tietoutta riippuvuusproblematiikkaan liittyen. Toisaalta taas kun päihdepuolella keskitytään pääsääntöisesti hoitamaan ihmisen päihdeongelmaa, niin monen kohdalla oikeastikin ongelmana olevat mielenterveyden ongelmat saattavat jäädä kokonaan huomiotta. Ajatuksena kun liiankin yleisesti päihdepuolella on se että päihteet poisjättämällä korjautuu kaikki muutkin ongelmat. Todellisuudessa kun läheskään aina ei näin ole, paras hoitotulos saavutettaisiin sillä että nämä molemmat sektorit tekisivät mahdollisimman tiivisti yhteistyötä. Lopulta kun kuitenkin on niin, että mitä kokonaisvaltaisemman avun ihminen saa, sitä vähemmän enää sama ihminen on väärällä tavalla kuormittamassa palvelusektoria.


Puhumattomuuden kulttuuri.

"Ahdistus ei ole tunne, vaan rypäs erilaisia negatiivisia tunteita."
"Ahdistus ei ole tunne, vaan rypäs erilaisia negatiivisia tunteita."

Ylläoleva lause oli yksi havahduttavimmista tutustumismatkallani omaan itseeni, omiin tunteisiini. Olinhan elänyt todella pitkään, aina kuvaten omaa sisäistä pahaaoloani todeten että ahdistaa.

Kun sitten lopulta tuo jatkuva, piinaava ahdistus kävi niin sietämättömäksi, etten enää saanut sitä vaiennettua millään määrällä viinaa tai lääkkeitä, minun oli pakko alkaa lopulta tutustumaan tuohon ahdistukseen hieman lähemmin. Toisinsanoen loputtomalta tuntuneen pakenemisen sijaan, opeteltava kohtaamaan omaa itseäni ja niitä tunteita, joita ahdistuksen taustalla oli.

Kun ihminen kasvaa ja oppii pienestä pitäen sen, että omat tunteet pitää sysätä syrjään keinolla millä hyvänsä, ei todellakaan ole helppoa alkaa niitä yrittää sanoiksi pukea. Kun vuosia ja taas vuosia vaikenee, on tuo puhuminen pakko opetella aivan alusta alkaen.

Tähän tarvitaan sekä luottamusta, että varsinkin luotettavia ihmisiä. Vaikka noita molempia olisi, silti vaikeista asioista ja niihin liittyvistä tunteista puhuminen ei ole helppoa. Mutta sen mukaan, mitä enemmän uskaltautuu asioista puhumaan, niiden myötä nousevat tunteet saavat tulla näkyviksi ja siitä seuraa se, että ihmisen oma oleminen ja eläminen helpottuu kummasti.

Mitä enemmän sisimmässäni on sekaisin pelkoa, surua, vihaa, häpeää, kärsimättömyyttä tai syyllisyyttä, sitä todennäköisemmin minua ahdistaa tai turhauttaa hyvinkin pienet asiat elämässä ja ihmisissä. Mitä kauemmin yritän noita ahdistuksia tai turhautimisiani väärällä tavalla peittää tai paeta, sitä epätoivoisemmaksi oloni ennenpitkää käy ja tästä taas seuraa se, että olipa pakokeinonani käyttämäni riippuvuus mitä tahansa, urheilusta, työntekoon tai päihteistä koviin huumeisiin, sitä suurempia annoksia tarviin, jotta tuo epätoivo edes hetkeksi vaimenisi. Harmillista tässä yhtälössä on vain se, että yleensä nuo riippuvuudet itsessään aiheuttavat juuri samoja tunteita, joita niillä yritän epätoivon vimmalla välttyä kohtaamasta.

Puhumattomuuden kehä.
Puhumattomuuden kehä.

Lopulta aivan kuten minulla aikanaan, jokaisella meistä, nuo tunteet vaativat päästä näkyviksi. Tuossa kohtaa riippuvuus itsessään aiheuttaa niin mittaamatonta vahinkoa, että sen kanssa eläminen käy mahdottomaksi. Tuossa hetkessä vaihtoehtoja on tasan kaksi. Ihminen joko havahtuu tappavaan oravanpyöräänsä tai tuhoutuu sen mukana. Edelleen riippumatta siitä onko kyse työnarkomaniasta, urheiluhulluudesta tai kuten omalla kohdallani jatkuvasta pakonomaisesta päihteiden sekakäytöstä.

Seuraava vaihe havahtumisesta on opetteleminen elämään elämää pakenematta sitä. Samalla opetellen puhumaan siitä, mitä milloinkin ajattelee tai kokee. Puhuminen ja tunteiden kohtaaminen on kuin lankakerän selvittämistä. Ensin täytyy löytää langanpää ja sen jälkeen vain yksi asia kerrallaan alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Jos ihmisellä ainoa keino selvitä hengissä, on opetella puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan, niin ennenpitkää tuo ahdistus, turhautuminen ja näitä seuraava epätoivo alkaa korvautua tyyneydellä, mielenrauhalla, toivolla ja eräänlaisella vapauden kokemuksella, kun pelon sijaan löytyy rohkeutta kohdata itseään ja elämää. Vihan sijaan löytyy eheyttävää rakkautta. Häpeä korvautuu hyväksymisellä, suru ilolla, kärsimättömyys kärsivällisyydellä ja syyllisyys antaa tilaa terveelle vastuullisuudelle omasta itsestä ja elämästään.

Puhuminen parantaa.
Puhuminen parantaa.

Itse en aikanaan uskonut mikä voima puhumisessa on, mutta tänään, vuosia tuota taitoa opeteltuani voin käsi sydämellä sanoa, että mitä enemmän aidosti puhun siitä miltä minusta tuntuu tai mitä milloinkin ajattelen, sitä kauemmas minusta ahdistus, turhautuminen ja epätoivo elämässäni kaikkoaa. Sillä lopulta kaikilla ja kaikissa meissä nuo tunteet on olemassa. Eikä niitä lopulta kukaan meistä pääse pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi.


Ahdistus - henkistä tuskaa.

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Menestyminen elämässä.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.