Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on ajatukset.

"Hyvän" ja "huonon" päivän ero.

Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.

"Hyvä päivä."

Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.
Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.

Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.

Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.

"Huono päivä."

Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.
Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.

Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.

Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.


Tunteet. Ajatukset.

Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.
Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.

Minun elämäni käsikirjoituksessa tunteet ovat näytelleet todella suurta roolia. Toinen pääosan esittäjä on ollut ajatukset. Tässä näytelmässä olennaisinta tähän päivään asti on ollut näiden kahden päätähden vaikutus minuun ja elämääni.

Olen tietoisesti etsinyt elämässäni paikkoja, joissa voisin edes hetkeksi aikaa rauhoittua. Käyn sisälläni suunnattomilla kierroksilla, samalla kokien totaalista uupumusta. Tilaa jossa ei jaksaisi tehdä yhtikäs mitään, Löytäessäni hetkeksi aikaa itselleni rauhoittavan olotilan, huomaan miettiväni sitä kuinka elämäni on kulkenut taas kerran siihen pisteeseen, jossa minun on todettava tilanne ja myönnettävä epäonnistuneeni. Nyt ongelmana vain on taas kerran tästä kaikesta nousevat tunteet sekä erilaiset itseäni mitätöivät tai syyllistävät ajatukset. Periaatteessa juuri ne samat jotka ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa minulle elämässäni. Olipa elämäntilanteeni millainen tahansa, päänsisäinen maailmani saa minut sekoittamaan pelikorttini siten että päädyn aina samaan tuttuun ja turvalliseen kaaostilaan, josta poispääseminen vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä sekä voimavaroja uudelleenrakennuksen toteuttamiseksi.

Kiitos aikaisemmin tapahtuneen rakennusprojektini, osaan nyt jo pohtia asioita hieman rakentavammin, ampumatta itseäni heti ensimmäisellä ajatuksellani. Yritän taas kerran miettiä kaiken tarkoitusta, silti ymmärtäen senkin olevan vain taas yksi järkeni tuottama kaavio jolla koitan saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

Silti olen äärimmäisen kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Hetkittäin peläten sitä etten kuitenkaan osaa arvostaa kaikkea tarpeeksi, samalla miettien sitä kuinka paljon minulla on loppuen lopuksi vielä mahdollisuus menettää.

Tänään liikkuessani totuttuun tapaani luonnossa, kuunnellen sen hiljaisuutta huomasin miettiväni sitä, kuinka äärettömän paljon läpi elämäni olen antanut valtaa omille ajatuksilleni ja tunteille, ollen hetkittäin totaalisesti niiden vietävänä. Miksi? Koska olen luullut olevani yhtä kuin ajatukseni, tunteeni. En ole. Ne ovat osa minua.

Nyt huomaan tietoisesti yrittäväni elää tässä hetkessä, vain leväten. Miettimättä, pohtimatta, analysoimatta. Vain ollen. Leväten. Keräten voimia.

Ajatuksia tulee ja menee. Ei minun tarvitse enää jokaiseen lähteä reagoimaan. Olen juossut niiden vietävänä jo ihan liiaksi asti. Tunteita tulee ja menee. Eikä sekään haittaa. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos alan liiaksi reagoida omiin tunteisiini. Luoja tietää minun tunteeni olevan niin hyvässä kuin pahassakin äärimmäisen voimakkaita. Ei siis ihme että hetkittäin olen ollut totaalisen sekaisin niiden pyörityksessä. Nyt miettien taas kerran saan hieman järkeä entiseen järjettömään päihteiden käyttööni, aivan kuten kaikkeen muuhunkin riippuvaisuuskäyttäytymiseeni. Tunteet. Ajatukset. Siinä kaiken alku ja loppu.

Raitistuttuani löysin uudenlaisen tavan ajatella itsestäni, riippuvuuksistani. Samalla jäsentäen itseäni siinä määrin että tunteet eivät olleet enää yhtä suurta synkkää mössöä, vaan suru tuli suruna. Ikävä ikävänä. Ilo ilona jne. Kaikesta tästä rakentui hitaasti elämäntapa, johon ei kuulu pään sekoittaminen, saati sitä seurannut itsetuhoisuus.

Tätä kirjoittaessani taas muutama palanen pelissäni saa asettua paikoilleen. Aivan. Ajatuksieni ja tunteideni riepottelussa päihteet ovat olleet oiva keino hiljentää molemmat. Siihen nähden koen olevani äärimmäisen kiitollinen juuri nyt siitä ettei minun enää tarvi itseäni hiljentää. Sen sijaan kykenen hyväksymään itsessäni tähän hetkeen sen, että pääni tuottaa lähes taukoamattaan ajatuksia sekä tunteita, joihin jokaiseen aikaisemmin reagoituen, saatoin elämäni totaaliseen kaaostilaan. Toisaalta huomaan myös saavuttavani armollisuutta itseäni kohtaan kuluneen parin vuoden periodilla. En voi ruoskia itseäni siitä, että olen tässä hetkessä tilanteessa, jossa vasta nyt ymmärrän kaiken kaoottisuuden johtuvan omasta ajatusmaailmastani sekä tunteideni kirjosta. Opettelen hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Taas kokolailla paljon itsestäni oppineena. Olen ihminen, joka tuntee suuresti. Ihminen joka ajattelee taukoamattaan. Toisaalta aikaisemmin ajattelin olevani puhtaasti addikti, joka ei voi koskaan luonteelleen mitään. Juuri nyt ymmärrän että olen paljon muutakin kuin addikti. Niin äärettömän paljon enemmän. Olen ihminen joka tuntee ja aistii asioita todella vahvasti, eikä se välttämättä ole ollenkaan niin paha asia kuin aikaisemmin olen kuvitellut sen olevan.

Loppupäätelmänä siis todettakoon se, että elämänpolkuni muuttuu huomattavan paljon helpommaksi kulkea, kyetessäni hyväksymään sen, että minun kuuluukin olla juuri nyt tässä, Tällaisenaan.