Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on alkoholismi.

Alkoholismi  1

"Kimmon kokemuksia"

Aiemmin miellettiin niin, että alkoholisti on ihminen, joka asuu kaiken menettäneenä sillan alla. Onneksi nykyään tuo mielikuva on jo koko lailla vanhentunut. Silti ihmisillä on omanlaisensa käsitys asiasta. Osaltaan juuri siksi päätimme ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa omaa kokemusta asiasta.

Omalla taipaleellani olen huomannut sen, että kyseiseen määritelmään liittyy ennakkoluuloja. Ajatellaan että ihminen, jolle alkoholista tulee ongelma, kykenee luopumaan aineesta vain silloin, jos hän hurahtaa uskoon. Toinen yhtä vahva ennakkoluulo on se, että ihmisen jättäessä alkoholin käytön, tuollaisen ihmisen kanssa on mahdoton viettää illanistujaisia, joihin liittyy alkoholi.

Omalla kohdalla yksi tärkein asia on ollut työstää oma suhtautumiseni sekä kyseiseen sairauteen, että myös kyseiseen aineeseen siten, että hyväksyn olevani alkoholisti, kokematta siitä enää minkäänlaista häpeää, saati syyllisyyttä. Toisaalta lähes yhtä tärkeä asia työstettävänä on ollut oma suhtautumiseni alkoholiin sekä sitä nauttiviin ihmisiin.

Kun tuota matkaa itseeni ja menneisyyteen olen tehnyt, tänä päivänä ajattelen niin, että alkoholismi on minussa samalla tavoin kuin jollain toisella on keliakia. Pidättäytymällä käyttämästä alkoholia, elämä on muilta osin ihan tavallista elämää. Toisaalta se, kun ymmärrän ja hyväksyn tuon ongelman itsessä, ei minun tarvitse arvostella, saati puuttua toisten juomiseen. Siksi saatan olla seurassa, jossa käytetään alkoholia, ilman että minun tarvitsee siihen reagoida sen kummemmin.

Moni kantaa eräänlaista leimaa otsassaan, ajatellen että tuo kyseinen diagnoosi vaikuttaa ja määrittelee ihmistä koko loppuelämän. Varsinkin, jos kyse on alkoholin lisäksi huumeista. Koetaan, että ihmiset kohtelevat narkomaanin loppuelämän, vaikka onnistuisi jättämään tuon maailman taakseen.

Tietysti kuten kaikessa, niin tässäkin on ihmisiä ja tahoja, jotka ei osaa päästää irti menneisyydestä. Silti kokemuksesta voin todeta, et työstämällä asian itselleni hyväksyttäväksi, aika vähän on ollut tilanteita esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana, missä olisin joutunut kärsimään menneisyyteni takia.

Ehkä ennemmin niin, että esimerkiksi lääkärissä asioidessa olen itse saanut todeta lääkärille, ettei ehkä kannata minun historialla kirjoittaa vahvoja kipulääkkeitä. Tuostakin on poikkeuksetta lopulta virinnyt aina rakentava ja hyvähenkinen keskustelu aiheesta.

Tärkein kun on lopulta kuitenkin se, että itse olen sinut itseni ja oman menneisyyteni kanssa.

"Tiin tuntemuksia"

”Alkoholistin kompassi on niin magnetisoitunut ja maailmankuvan kartta niin täynnä virheitä, että niiden avulla suunnistaminen tarkoittaa eksymistä”, kirjoittaa Jari Sarasvuo (2015, 394). Kirja on nimeltään Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä.

Käytin aiemmin liikaa alkoholia mutta en halunnut kutsua itseäni alkoholistiksi. Sana kuulosti pahalta ja rumalta. Lisäksi se tarkoitti loppuelämän tuomiota – vaikka juomisen voi tietenkin lopettaa, jos pystyy. Moni ei siihen ikävä kyllä pysty. Puhuin ennemmin alkoholiongelmasta kuin alkoholismista. Ongelman voi jotenkin ulkoistaa ja siitä voi päästä eroon, kuin pesisi kasvonsa: ”Nyt olen taas puhdas! Nyt en ole enää alkoholisti!” Semantiikalla oli kuitenkin seurauksia käytännössä. Juomiseni muuttui riippuvuudeksi, sillä eihän minulla ollut kuin ohimenevä ongelma. Ihan hyvin voin ottaa vielä yhdet, ajattelin, koska hoidan ongelmani kuntoon esimerkiksi huomenna tai ensi viikolla. Otanpa vielä toiset samasta syystä. Juominen oli loppuaikoina pakonomaista. Join esimerkiksi paetakseni tai hallitakseni vielä diagnosoimattomia mielenterveysongelmiani. Yhdistelmä oli katastrofi.

Katastrofissa pelikentälle astuivat Robert Louis Stevensonin kirjasta tutut hahmot tohtori Jekyll ja herra Hyde – tai lainaan heitä vertauskuvina. Siinä missä Jekyll yritti hoitaa hommat asiallisesti ja omanarvontuntonsa säilyttäen, herra Hyden käytös oli ”erratic”, suomeksi epävakaata ja ailahtelevaista, hyvin hankalasti ennustettavaa. Hyde saattoi seilata masennuksesta maniaan muutaman päivän tai jopa yhden vuorokauden aikana. Hän myös joi ”lääkkeeksi” eli voidakseen paremmin, mikä ei hillinnyt epävakaata käytöstä. Jekyll yritti turhaan pysytellä Hyden kintereillä ja katsoa, ettei tämä tekisi mitään typerää. Samaan aikaan Hyde oli jo korkkaamassa seuraavaa viinipulloa. Koska diagnoosini oli pitkään masennus eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö, Hyden jäljille ei päästy.

Käytyäni jonkin aikaa vertaistukiryhmissä ja ostettuani sieltä kirjallisuutta pystyin viimein sanomaan nimeni ja sanan ”alkoholisti” samassa lauseessa. Kaikkina niinä vuosina, kun en ymmärtänyt ”ongelmani” todellista luonnetta, en voinut myöskään hyväksyä sitä. En tietenkään pitänyt yhdistelmästä, että olen nainen ja alkoholisti. Alkoholistihan on stereotyyppisten mielikuvien mukaan mies, mietin. Miehet voivat ryypätä ja rellestää, mutta naiselle sellainen ei sovi. Ja minä olin lähes kontannut kotiin pitkin Vaasankatua. Voi luoja! Katselin lapsuudenaikaisia valokuviani ja olin surullinen. Mitä oli tapahtunut sille pienelle ja suloiselle tytölle, joka olin ollut? Tiesin, että oikeastaan olin vielä se sama tyttö, aika arka, jopa ujo ja jatkuvasti miettimässä, mitä muut ajattelevat. Mutta mitä minulle oli sitten tapahtunut? Kysymyksiä ilmaantui niin paljon, että päätin mennä psykoterapiaan. Se oli hyvä päätös, vaikka kompassini neula osoitti varmasti vielä etelää, kun oli kyse pohjoisesta, vaikka olin jo lopettanut alkoholinkäytön. Vertaistuki oli suuri apu myös ryhmien ulkopuolella. Yksi toipuva alkoholisti alkoi harrastaa uimista ensin kellumalla. Tarinaan sisältyy opetus: pienin askelin.

Voisi kuvitella, että elämä kokonaan ilman alkoholia on helppoa, yhtä päiväkävelyä aurinkoisella bulevardilla. Tavallaan onkin. Ainakaan ei tarvitse kärsiä krapuloita – mikä kamala sana sekin, kuvaavampaa on mielestäni puhua vieroitusoireista. Kimmo kirjoitti suhtautumisestaan muiden ihmisten alkoholinkäyttöön. Oma kokemukseni on samankaltainen: voin hyvin istua iltaa seurueessa, jossa muut juovat alkoholia ilman, että kokisin tilanteen ahdistavana tai että minun alkaisi tehdä mieli alkoholia. Muutama päivä sitten olin juuri baarissa keikalla. Koronan takia yleisön määrää oli vielä rajoitettu, mutta paikalla oli tietysti silti monia juovia ihmisiä. Keskityin itse kuuntelemaan elävää musiikkia. Riippuvuus on kamala tila enkä halua enää kokea riekaleisen maailmankartan kanssa suunnistamista. Päätyisin jälleen pusikkoon.


Miltä addiktio tuntuu?  2

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”


Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.


Riippuvuus ja tunteet.  1

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Luin pari päivää sitten oheisen kirjoituksen alkoholismista.

Kuten yleensä, kun riippuvuuksista puhuttaessa, niin tämänkin kirjoituksen kohdalla, minussa heräsi tarve kirjoittaa oma näkemykseni asiasta.

Kirjoitus itsessään oli sinällään kokolailla asiallinen. Oikeastaan ainoa asia, mistä olen eri mieltä, on se, kun kirjoituksessa mielestäni annetaan tarkoituksella vääränlainen kuva alkoholismisairaudesta. Alkoholismi kun sairautena aiheuttaa ihmisessä pakonomaisen tarpeen päihteen käyttöön. Käytännössä tarkoittaen sitä että juodessaan ihminen menettää kyvyn kontrolloida juomistaan tai sen lopettamista. Puhumattakaan siitä, että kyseistä sairautta sairastava voisi itse hallita sitä minkäverran ainetta kiduksiinsa kaataa. Sen vuoksi minusta on kovin surullista, että jutussa esiintyvät alan ammattilaiset kilpaa kertovat siitä kuinka onnistunut alkoholisti voisi olla ihminen joka saa vähennettyä juomistaan. Eikä siinä, jos tämä onnistuisi, minunkin leipätyöni helpottuisi kummasti. Tarkoittaisihan se käytännössä työssäni sitä, että sensijaan että pureudun ihmisten kanssa rakentamaan luottamuksellista suhdetta, päästäkseni purkamaan sairauden takana piilossa olevia tunnelukkoja, voisin vahvan It-osaamiseni kautta laatia yhden Excell-taulukon, jota sitten yhdessä asiakkaan kanssa täyttäisimme. Esimerkiksi Penan kohdalla voisimme yhdessä ruksata kaavioon että maanantain kahden kossupullon sijaan, Pena joisi vain kaksi keskiolutta. Olisihan se Penan kohdalla ajatellen huomattavasti kivuttomampaa seuraavaa työpäivää ajatellen, jos kahden kossupullon sijaan, maksa parka joutuisi polttamaan yön aikana vain kahden keskiolutpullon verran alkoholia. Eikä siinä, asiantuntijoillamme olisi tähänkin tarjolla toimiva lääke. Naltreksoni. Kun Pena kiskoo kaksin käsin viinaa, pilaten itsensä ja kaikkien lähellä elävien elämän, lääkärimme tarjoaa hänelle lääkkeen, joka yhden kossukolan jälkeen aiheuttaa Penassa olon, ettei hän enempää tarvitse. Taas kerran totean et kaunis ajatus. Ongelma vain Penan ja meidän muiden alkoholismia sairastavien kohdalla on aivoissamme tapahtuva täysin järjenvastainen, mutta sitäkin pakottavampi tarve saada tuota ainetta yhä vain enemmän. Eli Penan kohdalla tämä kyseinen lääke toimii niin kauan kuin Pena sitä kiltisti suostuu tunti pari ennen kossun kaatamista ottamaan. Ongelma tässä tulee Penan korvien välissä. Siellä kun meillä alkoholisteille tapahtuu tuossa lääkkeen oton aikaan jotakin mystistä. Pena nimittäin ajattelee juuri ennen lääkkeen ottamista: "No ei se nyt haittaa, jos minä tänään en tuota lääkettä ota. Voinhan mä nyt yhden kossukolan sijaan juoda vain pari. Pystyn kyllä lopettamaan siihen. Onnistuihan se silloin kahdeksan vuotta sittenkin, kun vaimo uhkasi lähteä ja olin kokonaisen viikon juomatta."

Älkääkä käsittäkö väärin. Itse mieluusti täyttäisin ihmisten kanssa noita taulukoita. Saisihan siinä samalla käyttää 6v koulunpenkiltä sisäistettyä tietotekniikka osaamista. Siis sitä joka tänäpäivänä työssäni on jäänyt kokolailla vähäiseksi.

Mutta joo, itse asiaan. Itse kun olen yhtään sen enempiä kärjistämättä elänyt koko 43-vuotisen elämäni enempi vähempi erilaisten riippuvuuksien ympäröimänä, voinen jonkinmoisella kokemuksella kirjoittaa asiasta seuraavaa.

Olipa ihmisellä mikä riippuvuus tahansa, sen taustalla vaikuttaa poikkeuksetta jokin tuolle ihmiselle suunnatonta tuskaa aiheuttava asia, johon sitten vuosien tai vuosikymmenten aikana on kasautunut loputon määrä erilaisia tunnelukkoja. Uskokaa pois kun sanon, että niin kauan kun keskitytään hoitamaan sairauden syiden sijaan niiden oireita, kyseisestä sairaudesta kärsivä ihminen voi huonosti. Kun sitten ihminen voi sisällään huonosti, hän elää kuin automaattiohjauksella etsien elämässään jotakin, joka hetkeksi helpottaisi tuota sisällä jäytävää tunnetta. Voi pojat että näitä mahdollisuuksia sitten nykyaikana löytyykin. Itse raitistuttuani kahlasin läpi liki parikymmentä erilaista asiaa tai tekemistä, joista jokaisesta lopulta tuli hyvin samankaltainen riippuvuus, mitä päihteet aikanaan minulle oli. Mistä tiedän, no siitä, että aivan samoin kuin päihteet, niin myös nämä muut asiat aiheuttivat juuri samalla tavoin sekä itselleni että läheisille ihan saman pahan olon, kuin minkä keskellä päihdehelvetissä elimme.

Sen vuoksi toivoisinkin, että riippuvuuksista puhuttaessa keskityttäisiin enemmän ihmisen sisäiseen maailmaan, kuin siihen että saataisiin ihmisen elämä ulkoisesti näyttämään hyvältä. Nimittäin jos vielä kerran sallitte minun käyttävän tätä Penaa esimerkkinä, niin Pena kun on kiero kuin korkkiruuvi, kiitos päihderiippuvuuden, hän voi onnistuneesti käydä läpi vaikka ja minkä vähennysohjelman tai jopa päihdehoidon. Rakentaen elämästään mitä hienoimman kulissin ja silti elää ja ohjautua yhä sen sisällä jäytävän trauman kautta siten että sekä Pena itse, että myös kaikki hänen lähellä elävät ihmettelevät kuorossa sitä, kuinka tuo alkoholin poisjättäminen ei tuonutkaan onnea ja autuutta elämäämme. Mutta ei tietenkään tuonut. Sillä alkoholi itsessään, ei lopulta ollut alunperinkään se suurin ongelma. Ei vaikka kuinka siltä näyttäisikin. Se suurin ongelma on yhä olemassa Pena paran sisikunnassa ja tasan niin kauan kuin tuo asia ei tule kohdatuksi, sama kaaosmainen helvetti Penan ja läheisten elämässä jatkuu. Olkoonkin että esimerkiksi kuukauden hoidolla siitä saadaan se pahin särmä hiottua pois.

Sen vuoksi tähän loppuun peräänkuulutan taas kerran puhumisen merkitystä. Niin Pena, minä kuin sinäkin, kun ollaan saatu kasvaa huomaamattamme sellaisessa kulttuurissa, jossa puhuminen ylipäänsä, saati tunteistamme puhuminen on yhä tänäänkin sellainen tabu, ettei vielä tänäkään päivänä ymmärretä sitä, kuinka me ihmiset elämme ja toimimme hyvin pitkälti noiden kohtaamattomien tunteiden ohjaamina. Eikä siinä sinällään mitään ongelmaa olisikaan. Ainoa ongelma on se, kun samalla yritämme tavoitella onnea ja autuutta elämäämme. Surullinen tosiasia kun vain on se, ettemme tule löytämään tuota kieli vyön alla tavoittelemaamme tilaa, kuin korkeintaan hetkellisesti, ennenkuin suostumme pysähtymään kohtaamaan tuon sisimmässämme piilossa olevan mustan möykyn. Joillakin meistä tuo möykky on ollut matkassamme mukana jo kokolailla alusta asti ja sen vuoksi siitä luopuminen voi alkuun tuntua kurjalta. Onhan ymmärrettävää että mikäli ihminen elää vuosia ja vuosikymmeniä eräänlaisen kaaoksen keskellä, tuosta kaaoksesta tulee normaali olotila. Tuttua ja turvallista. Kauheaa ja kaaoksellista, mutta totta juuri minulle.


Raitis Juhannus.  1

Suomen suvi kauneimmillaan.
Suomen suvi kauneimmillaan.

Aikanaan kun itselleni juominen ei vielä ollut muodostunut kaiken nieleväksi pakkomielteeksi, Juhannus oli yksi kesän kohokohdista. Merkitsihän se parhaimmillaan juhlaa, jossa ystävien kanssa kokoonnuttiin yhteen pitääksemme hauskaa perisuomalaiseen tapaan juopotellen. Nyt kun pysähdyn miettimään oikeasti tuota aikaa, ei edes tuolloin juomiseni ollut normaalia. Lähinnä siitä syystä että se tuolloinkin oli pääasia, toisin kuin voisi kuvitella esimerkiksi ystävien kanssa hauskanpidon olleen.

Nyt vuosikymmenen tätä elämää selvinpäin tarkastelleena totean surullisena sen kuinka yleistä meidän suomalaisten keskuudessa onkaan se että esimerkiksi Juhannus on juhla, joka antaa luvan ryypätä ja sekoilla. Juhla jota muistellaan hieman häpeillen, lähinnä siitä syystä että viina vapauttaa estoista ja kun ihmisellä ei ole estoja, monessa kohden jälki on sen mukaista.

Mutta jottei tämä harmiton kirjoitukseni vaikuttaisi moraalisaarnalta, haluan sanoa sen ettei minulla itselläni, raittiista elämäntavastani huolimatta ole mitään sitä vastaan vaikka ihmiset juovatkin. Oikeastaan nykyisen työni kautta saan vain seurata liiankin läheltä mitä tuosta pahimmillaan ihmisen elämässä seuraa. Siis silloin kun tuo aine ottaa ihmisen valtaansa. Jälki on lähes poikkeuksetta todella karua.

Eikä siinä, elinhän itse tuon aineen orjuudessa liki 20v joten tiedän kokemuksesta mitä tuo ihmiselle, mutta samalla myös hänen läheisilleen aiheuttaa.

Siitä kokemuksesta käsin voinkin kirjoittaa olevani juuri nyt tätä kirjoittaessani äärimmäisen kiitollinen siitä että saan tänäänkin tuosta orjuudesta vapaana elää. Sitä ei nimittäin aivan heti tässä pysty kuvailemaan ymmärrettävästi mitä elämä tuolla orjuudessa pahimmillaan on. Kun kyseinen aine ja sen saamisen pakkomielle muodostuu sellaiseksi joka ohittaa tärkeydessään kaiken. Itselleni pahimmillaan kun se oli tärkeämpää kuin esimerkiksi kahden päivän ikäinen poikani. Tuo ehkä osaltaan kuvastaa sitä millaisesta sairaudesta tässä on kysymys. Järjen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Jos olisi, minutkin olisi tuolloin lukittu järjettömänä psykiatrisen suljetulle osastolle lepositeissä. Mutta koska kyse on sairaudesta joka kotimaassamme on surullisen väärinymmärretty yhä tänäänkin, meitä järjettömiä vaeltelee keskuudessamme loputon määrä. Osa tehden yhteiskunnassa varsin merkittävillä paikoilla päätöksiä. Tämä tauti kun ei katso yhteiskunnallista asemaa, saati muutakaan.

Sen vuoksi toteankin olevani samalla äärimmäisen hyvilläni taas yhdestä raittiista keskikesän juhlasta, samalla ollen toisaalta surullinen siitä, kuinka kostea se monelle muulle on ollut.

Itselleni parasta raittiissa elämäntavassa tänään on se, että kykenen tänäänkin valitsemaan itse mitä tämän päivän aikana haluan tehdä. Aikoinaan kun minulla ei moista itsemääräämisoikeutta suhteessa eri riippuvuuksiini nähden ollut olemassa. Tänään on ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.


Täällä pohjantähden alla.  1

Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.
Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.

Katsoin eilen illalle etukäteen Arman Alizadin Pohjantähden alla -ohjelman, päihderiippuvuutta käsittelevän jakson. Itse jo vuosia päihdetyön kentällä työskennelleenä sekä omakohtaisen liki 20v kestäneen päihdehistorian omaavana katsoin dokkarin, tullen todella surulliseksi. Jokaisen ohjelmassa esiintyneen addiktin taustalla on ainutlaatuinen ihminen, joka vain kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Itse elin vuosikymmenen bentso- ja opiaattikoukussa, joten todellakin tiedän mitä on kun kroppa kirkuu huumetta. Eli uskon voivani vankan kokemukseni valossa kirjoittaa seuraavaa.

Minusta on äärimmäisen surullista se millaiseksi Suomen päihdehoito on tullut. Ihmisiä ei oikeasti hoideta, saati kohdata ihmisinä, vaan pyritään lääkitsemään mahdollisimman huomaamattomiksi. Ymmärrän kyllä et kyse on resursseista, mutta toisaalta itse tätä todella monisyistä ongelmaa sen eri puolilta tarkastelleena totean et se missä tässä tällä mallilla säästetään, kulutetaan toisaalla moninverroin.

Jos esimerkiksi minua ja perhettäni olisi autettu tällä nykyisellä mallilla, en usko että olisin enää elossa. Puhumattakaan siitä että lapseni olisi sijoitettu johonkin toiseen perheeseen. Se jos mikä maksaa ja paljon. Toisaalta nyt, kun perhettämme autettiin oikein, olemme voineet yhdessä vanhempina kasvattaa itse omat lapsemme ja sen lisäksi osaltamme auttaa muita, saman ongelman kanssa painivaa ihmistä.

Korvaushoito on tämänpäivän sana. Eikä siinä, onhan se tietty alkuun ihan hyvä vaihtoehto, jotta aktiivikäyttö ja siihen liittyvät haitat saadaan katki. MUTTA senjälkeen tulisi vieroittaa ihminen tuosta korvaushoidosta, samalla pureutuen riippuvuuden taustalla oleviin ongelmiin. Riippuvuus itsessään kun ei ole se ison ongelma, vaan oire jostakin isommasta ongelmasta. Nyt kun ihmisiä hoidetaan korvaushoitoon, jää itse ongelmat käsittelemättä, puhumattakaan siitä millaista ihmisen elämä noiden lääkkeiden alla on.

Itse aikanaan hain opiaatit ja bentsot milloin apteekista, milloin kotisairaanhoidosta, milloin terveyskeskuksesta, niin kokemuksesta tiedän miten orjuuttavaa tuo pitkittyessään pahimmillaan on. Fakta tuossa kuitenkin on se että ei väliä saako ihminen lääkkeensä apteekista, kadulta tai päivittäin jostain noudettuna, riippuvuus kyseiseen aineeseen säilyy.

Itse vuosikymmen sitten ajattelin tarvitsevani lääkkeitä lopun elämääni, toivathan ne minulle "normaalin" olon. Mutta vasta luopuessani lääkkeistä ja muista päihteistä, alkaen syventyä noiden riippuvuuksien taustalla olleisiin ongelmiin, aloin oikeasti ymmärtää sen kuinka kuutamolla kaikkineen olin vuosia ollut.

Tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus arvostella ketään. Saati parjata korvaushoitoa, vaan pikemminkin herättää ajatuksia siihen suuntaan, että nuo riippuvuudet on mahdollista selättää. Koskaanhan noista ei sinällään parane, mutta itse olen omassa ja monen sadan muun matkakumppanini elämässä saanut todentaa sen, että näistä sairauksista voi toipua. Parhaimmillaan siten että saa elää kaikinpuolin hyvää, tasapainoista ja ennenkaikkea vapaata elämää. Elämää, jossa ymmärrän näiden sairauksien kulkevan mukanani hautaan, mutta samalla elämää, jota nämä sairaudet eivät enää toisin kuin ennen määrittele.

Toivoisinkin että tämän luettuaan ihmiset hetkeksi pysähtyisivät pohtimaan korvaushoitoa hieman eri näkökulmasta. Mitä siitä tulisi, jos päihteettömän elämän sijasta, alkoholisteille tarjottaisiin lääkkeenä pari pulloa kossua päivä, tällätavoin ehkäisten viinan hankintaan liittyvää rötöstelyä.

Olen nimittäin matkallani saanut kulkea sellaisten ihmisten rinnalla jotka vuosia ovat olleet korvaushoidossa, lopulta haluten siitä lopullisesti vieroittautua ja voin sanoa että tässä tämän hetkisessä työssäni ei ole mitään parempaa hetkeä, kuin se, kun ensimmäisen kerran saa keskusteluyhteyden tuohon aitoon, kokonaan päihteettömään ihmiseen. Sillä tärkeintä kaikessa olisi aina kuitenkin muistaa se tärkein, kaiken tuon kasoksellisuuden taustalla oleva ihminen.


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.  1

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


"Älä ota itseäsi niin kirotun vakavasti."  6

Luottamus kuiskaa, ei haittaa vaikka epäonnistut. Yritä uudelleen.
Luottamus kuiskaa, ei haittaa vaikka epäonnistut. Yritä uudelleen.

Otsikon lause on yksi lohdullisimmista mihin tähänastisessa elämässäni olen törmännyt. Ihmiselle jonka identiteetti on romutettu, omalle itselleen nauraminen on kuoleman vakava asia. Johtunee niistä loputtomista kerroista jolloin joku toinen on nauranut sinulle.

Minun elämässäni kaikki on mennyt äärilaidasta toiseen. Niin myös itseeni suhtautumisen kohdalla. Lapsena ja nuorena piilotin oman epävarmuuteni kuin pukeutuen pellen rooliin. Maskiin jonka hymyilevän naaman takaa tarkkaailmäisimmänkin oli liki mahdotonta tunnistaa sitä suunnatonta surua jota sisälläni kannoin.

Toisena ääripäänä raitistuttuani aloin suhtautua elämään sekä itseeni kuoleman vakavasti. Jokainen asia tuli kohdata tilanteen vaatimalla vakavuudella. Olihan kyse elämästä ja kuolemasta. Äärettömän raskasta tämäkin.

Juuri tästä syystä koen suunnatonta riemua siitä, että hetken mietittyäni, päätin ainakin kymmenennen kerran alkaa kirjoittaa havaintojani matkani varrelta kirjaksi. Asia josta olen haaveillut todella kauan. Asia johon olen ryhtynyt todella monesti ja asia joka on jäänyt yhtämonta kertaa vaiheeseen.

Suurin syy keskenjäämiseen olen ollut minä itse. Kohtuuttomine vaatimuksineni. Kuinkas muuten. Milloin teksti ei ole ollut riittävän hyvää. Milloin kirjoittaminen olisi tapahduttava kuukaudessa jne. jne. jne.

Se miksi tämän taas kerran tässä julkisesti ilmoitan, johtuu siitä että tällätavoin osoitan itselleni että en halua enää ottaa itseäni niin kirotun vakavasti. Vain pelkästään laatia tietyt suuntaviivat ja antaa tekstin kirjoittaa itsensä. Sieltä sieluni syvimmistä syövereistä.

Tässä mainitsemani raamit: Käsikirjoituksen olisi hyvä valmistua loppuvuodesta. "Miksi? Koskaan laatimasi aikataulut eivät ole pitäneet." No juuri siksi ja toisaalta sen vuoksi että mikäli Luoja minulle elinpäiviä suo, niin päivä kerrallaan eläen, helmikuussa 2016 tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun tämän tutkimusmatkani raittiiseen elämäntapaan tulin aloittaneeksi. Olisi hienoa lukea matkanivarrella tulleita oivalluksia kirjan kansien välistä tuolloin. Puhumattakaan myöhemmin. Lisäksi jos joku kokonaisuudesta jotakin omaan elämäänsä vaikka saisi, matkani olisi saavuttanut tarkoituksensa.

Nyt toivonkin, että mikäli luit tähän asti, niin tule mukaan tsemppaamaan minut unelmani äärelle. Uskon vahvasti että meistä molemmat todennäköisesti saa siitä jotakin. Se mitä se on, ei ole minun harteillani. Ja hyvä niin.

Pienenä esimerkkinä tyyliä millätavoin tätä oivallusteni ilotulitusta vuosien varrelta ajattelin luettavaan muotoon jäsentää:

Turvattomuus

Ihmiselle joka on kasvanut olosuhteissa jossa itseensä, saati toisiin ihmisiin luottamisesta on tehty mahdotonta, lähes ainoa vaihtoehto selvitä, on rakentaa loputon määrä suojamuureja, selviytymisstrategioita, valeidentiteettejä sekä kehittää sellainen valheellinen vahvuus jonka läpi ei kukaan koskaan tulisi pääsemään. Noiden muurien takana luulisi olevan turvassa. Mutta ainoa mikä tuolla tilassa vallitsee on suunnaton yksinäisyys sekä paniikinsekainen pelko. Nuo kaksi, tänään minulle tärkeää tunnetta, joiden pakottamana lopulta tulin uskaltautuneeksi luopumaan suojauksistani yksi kerrallaan...


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 3  1

Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.
Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.

Nyt kun olen taas saanut elämässäni mahdollisuuden työskennellä päivittäin näiden ongelmien alla elävien ihmisten kanssa, huomaan konkreettisesti sen kuinka haastavan ongelman kanssa painiskelemme. Nämä ongelmat eivät poistu maastamme toivomalla. Vaaditaan konkreettista toimintaa. Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä sitä tosiasiaan, että olemme tekemisissä tappavan sairauden kanssa, hoitotoimenpiteet, jotka vain hetkellisesti helpottavat ongelman kanssa elävää ihmistä, itseasiassa vain vievät tätä ihmistä yhä syvemmälle pimeyteen.

Miksi ihmisten on sitten niin käsittämättömän vaikeata ymmärtää tätä sairautta? Johtunee osaltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että asenne alkoholia kohtaan on maassamme sellainen, että lähes poikkeuksetta on hyväksyttävämpää heilua käkenä päissään viikonlopusta toiseen, kuin se että elää elämäänsä kohdaten se selvinpäin.

Joskus kun kuuntelee ihmisten keskustelua kuluneesta viikonlopusta, niin ei voi kuin ihmetellä sitä, miten aikuinen ihminen voi olla alkoholin suhteen niin lapsellinen. Aine, joka tänäkin viikonloppuna aiheuttaa äärettömän paljon erinäistä tragediaa kotimaassamme, on ihmisten puheissa kuin joku hassu juttu, jonka varjolla on lupa sitten pelleillä menemään. Jos ihmisten elämä olisi tarkoitettu pelkkään pelleilyyn, voisimme harrastaa sitä ihan selväpäisenäkin. Eihän sitä mikään estä, että minäkin tänään lähden sikailemaan tuonne kylille ja kujille, tehden mitä käsittämättömämpiä asioita, joita sitten töissä maanantaina huumorilla höystettynä naureskeltaisiin. Tämä toiminta aiheuttaa minussa lähinnä surua. Surua siitä tietämättömyydestä, joka kokonaisuuden ympärillä vallitsee.

Älkääkä käsittäkö väärin. Vaikka itse join itseni totaalisen tuhon partaalle, en sinällään tänään kiroa tuota ainetta enkä muutoinkaan koen enää minkäänlaista vihasuhdetta kyseiseen asiaan, vaan pelkästään mietin sitä, kuinka suunnattoman paljon helpompaa ihmisten elämä voisikaan olla, jos tätä ainetta osattaisiin käyttää kohtuudella. Valitettavasti vain todella harvat sen osaavat. Lähinnä juuri siksi joudumme jatkuvasti lukemaan uutisia siitä, mitä kamalaa missäkin päin Suomea milloinkin tämän asian tiimoilta on tapahtunut.

Mitä sitten olisi tehtävä? Mielestäni koko paletti pitäisi kipata päälaelleen. Jo lapsesta saakka, ihmiselle pitäisi rehellisesti kertoa siitä, mitä päihteet ihmiselle pahimmillaan saattavat aiheuttaa, oli sitten kyse itse alkoholismisairaudesta tai "pelkästään" viihteellisestä (suur)kulutuksesta. Fakta kun on kuitenkin se, että jo tuo ns. viihdekäyttö työllistää virkavaltaa resurssien äärirajoille. Kun lapsesta alkaen asiasta puhuttaisiin sen oikealla nimellä, saattaisi tästä ajanmyötä muodostua uudenlaínen suhtautuminen koko asiaan.

Toisaalta tämän hetken päihdepolitiikka on totaalisen hukassa. Lähinnä huvittuneena olen seurannut sitä, että toisaalta ihmisiä holhotaan kuin järjettöminä otuksina, mutta toisaalta samasta asiasta autuaan tietämättömät ihmiset yrittävät epätoivon vimmalla lakaista lopulta ongelmaksi muodostuneen asian seurauksia maton alle. Ei asiat siitä mihinkään muutu, jos kaikki ongelmat yritetään piilottaa. Vain kohtaamalla ne, jotakin positiivista muutosta on mahdollista saavuttaa.

Jos kyseinen sairaus otettaisiin vakavasti, maassamme vallalla oleva politiikka asian ympärillä uudistettaisiin lähes kokonaan. Siinä hetkessä kun ihmisen elämässä alkaa kyseisen sairauden tiimoilta näkyä ongelmia, asiaan puututtaisiin ihan eritavalla kuin tänään. Jatkuvien, muutaman päivän kestävien katkojaksojen sijasta, ihmisiä ohjattaisiin pidempiaikaisiin, moniammatillista tukea sisältäviin hoitoihin, joissa ihminen ja hänen elämänsä laitettaisiin kokonaan remonttiin. Tietysti tässä tilanteessa, kaiken alku olisi ihmisen itsensä halu muutokseen, mutta tuo halu ei ole saavutettavissa niillä toimenpiteillä, jota tämän hetken päihdepolitiikassa toteutetaan. Eikait kukaan meistä tule halukkaaksi kohtaamaan itseään, saati kaikkea sitä paskaa mitä elämässään on ikänsä paennut, jos toisaalta tarjotaan vain loputon määrä mahdollisuuksia sulkea silmänsä kaikelta siltä, mitä erinäisimmin keinoin todellista näkökykyämme varjostaen.

Katkojakso on varmasti monelle tarpeellinen keino saada juomaputki poikki, siitä en käy kiistelemään. Mutta sen jälkeen tapahtuva jatkohoito tulisi olla aivan jotakin muuta kuin kotiutus ilman mitään tukea. Kun ihmisellä ei ole muuta keinoa kuin ne mitkä on käytetty jo loppuun, hän ei itse voi keksiä muuta keinoa, kuin käyttää yhä edelleen sitä samaa ainetta, joka jo valmiiksi elämän on solmuun saattanut. Samalla potien vain kokoajan syvenevää epätoivoa itseään ja elämäänsä kohtaan. Miksi sitten tuohon kuntouttavaan jatkohoitoon ei nykyisellään panosteta? Syy lienee yksinkertaisesti siitä ajatustavasta joka nykyisellään on vallalla kaikkialla ja kaikessa. Tuloksia pitäisi takoa heti eikä viidestoista päivä. Päihdeongelmissa tuo tuloksellisuus kun vain saavutetaan ajan myötä. Ihminen joka on vuosikymmeniä elänyt tietyn ajatustavan ja siitä kumpuavan toimintamallin alla, ei muutu yhdessä, tai kahdessa yössä. Silti, kokemuksesta tiedän, että tuo muutos on saavutettavissa. Pitkäjänteisellä ja tarpeeksi monipuolisella työllä. Minä esimerkiksi tiedostan tänään sen, että mikäli minua ja perhettäni ei olisi alkuvaiheessa autettu riittävän pitkään, niin en enää olisi elossa. Sen sijaan olisin kuollut reilu kolmikymppisenä. Lapseni olisi sijoitettu sijaisperheeseen ja isättömänä ja äidittömänä, heillä olisi ollut todella suuri vaara päätyä jatkamaan sitä samaa tuohoisaa kierrettä, jonka seurauksena jo monta sukupolvea on päätynyt ennenaikaiseen hautaan. No tietystikään en ole ennustaja, enkä voi sen vuoksi varmuudella sanoa sitä että lapseni eivät koskaan tule sairastumaan tähän jo meidän sukuamme usean sukupolven ajan kuormittaneeseen sairauteen, mutta sensijaan, voin varmuudella todeta tänään sen, että kiitos pitkäjänteisen työn, minä olen se tasapainoinen vanhempi, joka tämän sairauden puhjetessa lapsessani, voin vanhan tuhoisen mahdollistamisen sijasta, kulkea lapseni rinnalla tarjoten rakkautta ja turvaa jota paitsi itse lapsuudessani ja nuoruudessani vaille jäin. Toisaalta kun tänäänkin panostan tuohon rakkauden ja turvallisuuden osoittamiseen suhteessa lapsiini, olen osaltani ehkäisemässä sitä, että lapseni kasvaisi pakenemaan tai patoamaan tunteitaan mihinkään.

Voi kumpa täällä maassamme joskus ymmärrettäisiin se voimavara mikä näidenkin sairauksien alla elävissä ihmisissä ja heidän perässään tulevissa sukupolvissa piilee. Sen ymmärryksen ilmaantuessa, suhtautuminen näihin riippuvuussairauksiin muuttuisi kummasti. Kun ei enää olisikaan kyse selkärangattomuudesta, saati itseaiheutetusta tilasta, niin uskoisin vahvasti siihen, että panostamalla laadukkaaseen, pitkäjänteiseen, kuntouttavaan hoitoon, näiden ongelmien alla elävistä ihmisistä voisi tulevaisuudessa rakentua, vastuunsa kantavia, toisista välittäviä ja huoltapitäviä aikuisia.

Matka tuohon on vielä kovin pitkä. Enkä minä yksinäni näitä asioita tai ajatusmalleja muuta. Sitä en enää edes erehdy kuvittelemaan. Mutta sen tiedostan tänään, että päivän kerrallaan elämällä omassa elämässäni niin työssä kuin arjessakin todeksi sitä kohdalleni suotua siunausta ymmärryksestä tämän sairauden suhteen, tulen osaltani auttamaan ihmisiä sen mitä osaltani heitä auttaa voin. Pysyvimmät muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta juuri tuo hitaus on noiden muutosten pysyvyyden salaisuus.

Niin kauan on toivoa kuin on elämää. Lisäksi uskon vahvasti siihen, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain toivottomia ihmisiä, etsimässä epätoivoisesti toivonpilkahdusta elämäänsä. Sitä toivoa minä tänäänkin osaltani haluan olla luomassa. Toivottavasti myös sinä, sillä yhdessä saamme aikaan sen, mihin yksinämme emme koskaan tule pystymään.

Lopuksi jaan erään ajatuksen raamatusta. Kirjasta, josta tähänkin päivääni, saan halutessani hakea lauseita toivosta.

Gal. 6:9
Gal. 6:9