Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on anteeksianto.

ANTEEKSI ANTAMINEN ITSELLE ON IRTIPÄÄSTÄMISTÄ.

Olen pahoillani niin paljosta.
Olen pahoillani niin paljosta.

Olen miettinyt tässä viimeaikoina ihmisenä elämisen haasteellisuutta. Sitä, kuinka vaikeaa on lopulta oppia elämään siten, ettei tahtomattaan onnistuisi satuttamaan niitä ihmisiä, joista lopulta kuitenkin eniten välittää. Ei ole helppoa ei.

Nykyaika tarjoilee jatkuvasti loputtoman määrän ärsykkeitä, joihin olisi kovin helppoa tarttua ja imeytyä mukaan. Kaikki vaikuttaa kohtuuttoman pinnalliselta ja siltä, kuin meille pakkosyötettäisiin ajatusta siitä, että onnea on mahdollista tavoitella itsensä ulkopuolelta ja vieläpä niinsanottuina pikavoittoina.

Minä olen elämässäni tavoitellut noita pikavoittoja mitä erilaisimmin tavoin. Siinä ehkä yksi suurimmista syistä siihen, että olen ihmisenä kokolailla helposti addiktoituva. Nuo hetkelliset hyvänolon tunteet kun itselläni tuntuvat sitten tavallistakin paremmilta.

Eikä siinä, vaikka itseäni tässä vuosien saatossa olen työstänyt ja oppinut tuntemaan, yhä minussa sisällä asuu tämä addiktiivinen persoona, joka vallalle päästessään vääjäämättä ajaa elämäni totaaliseen umpikujaan.

Katsoessani taaksepäin elämää, voin tässä hetkessä kiitollisena todeta, että olen saanut loputtoman paljon anteeksi. Olihan elämä aikanaan niin totaalisen pimeää ja pakonomaisen itsekeskeistä, että vaikkei minulla olisi elämässä yhtään ainoata ihmissuhdetta, ymmärtäisin sen täysin.

Mutta tuosta sairaalloisesta itsekkyydestä poisoppiminen ei ole helppoa. Aivan kuten ei mistään asiasta, ajatuksesta, saati toimintamallista, joka vuosikymmeniä jyllää. Siihen nähden saan olla hyvilläni myös siitä, että tänä päivänä jo joissain määrin osaan nähdä elämää myös oman napanöyhtäni ulkopuolella.

Anteeksi antaminen. Siinä sanapari, jota olen viimeaikoina miettinyt kokolailla paljon ja hartaasti. Kun elämässä tulee tehdyksi vääriä valintoja, ei se vaikka kaikki muut antaisivat nuo valinnat sinulle anteeksi, tee vielä autuaaksi. Aivan samoin, kuin vaikkei kukaan toinen sinulle antaisikaan anteeksi, saisi määritellä sitä millaisena itseni koen. Tärkeintä tässä prosessissa olisi kyetä antamaan anteeksi itse itselleen. Eikä se todellakaan ole helppoa. Varsinkaan ihmiselle, joka on läpi elämänsä oppinut syyttämään ja syyllistämään itseään liikaakin. Myös niistä asioista, joihin itsellä ei välttämättä ole edes ollut osaa eikä arpaa.

Mutta halutessani kyetä tuohon anteeksi antoon itselleni, mitä se käytännössä edellyttäisi. Oman syyllisyytensä kohtaamista. Suostumista tarkastelemaan kaikkia niitä valintoja, joissa kokee väärin toimineensa, mahdollisimman objektiivisesti. Tämä taas tuskin onnistuu ilman toisia ihmisiä. Itse asioita tarkkeillessa ja tutkaillessa, kun tahomattaankin käy niin, että omaan osuuteensa suhtautuu joko aivan liian kevyesti tai sitten toisena ääripäänä, kaikesta itseään ruoskien. Niin tahi näin, ilman tuota anteeksi antoa, elämä on jatkuvaa tuskaista kivireen vetämistä päivästä toiseen.

Mitä sitten tapahtuu lopulta kun kykenen jotakin itselleni anteeksi antamaan? Hyväksyminen. Siis sen hyväksyminen, että olen tehnyt virheen tai useita. Kun sitten noista virheistä on yleisimmin joku toinenkin kärsimään, osa tuosta vastuunottamisesta sekä syyllisyyden kohtaamisesta, on mielestäni myös kohdata nuo toiminnastani kärsineet ihmiset. Se saanko heiltä välttämättä koskaan anteeksi, ei saa vaikuttaa siihen, että välttelisin näiden ihmisten kohtaamista. Aivan samoin, kuin ei myöskään siihen, kykenenkö lopulta antaamaan itse itselleni anteeksi. Sillä ilman tuota itselleni anteeksi antamista, tulen tahtomattani kantamaan sisimmässäni suunnatonta määrää vääränlaista syyllisyyttä ja siitä johtuen todennäköisesti elämään jatkossakin siten että pyrin väärällä tavalla hetkellisesti helpottamaan omaa tukalaa oloani, noita aiemmin mainitsemiani pikavoittoja tavoitellen. Oravanpyörä vain jatkaisi pyörimistään, itse itselleen vauhtia antaen ja taas jossain tietyssä kohtaa pysähtyessäni, ihmettelisin ihmeissäni sitä, kuinta taas kerran olen niin kovin tutun kaaoksen keskellä.

Mutta ottaessani vastuun omista valinnoistani, kohdatessani niistä nousevan häpeän ja syyllisyyden, kykenen lopulta tarkastelemaan tilanteita kohtuu neutraalisti ja sen myötä oppien elämään tasapainossa itseni sekä ympärilläni vallitsevan todellisuuden kanssa. Itselle anteeksi antaminen on parasta mitä ihminen voi omalle elämälleen tehdä. Sillä lopulta kovin harva meistä on sisimmässään niin läpeensä paha, etteikö ansaitsisi elämässä toistakin mahdollisuutta. Epäonnistumiset muuttuvat vahvuudeksi vasta silloin, kun itse olen valmis kantamaan vastuun asioissa sekä oppimaan sen, mitä aiemmassa olen väärin tehnyt.

Anteeksi antaminen on irtipäästämistä. Irtipäästäminen hyväksymistä ja hyväksyminen vapauttaa elämään elämää tässä hetkessä.


Pysähtyminen - Hyväksyminen - Anteeksianto

-Sinä-
-Sinä-

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.