Häpeä kokemukseni.

  • Kimmo Rasila
Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.
Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3

Kirjoitettaessa soi Vesala: Tytöt ei soita kitaraa.

3 kommenttia

Franny_Berry

12.3.2016 14:25

Kiitos <3

Olen lienee joskus aiemminkin jo sanonut, että jännää lukea näitä kirjoituksia, kun itse on ajatellut samoja jo jonkin aikaa aikaisemmin... ( https://www.city.fi/blogit/2428/such+a+shame/126136 ) Kaiken huvittavuuden huippu on se, että tänä aamuna mieleeni tuli kuulla EHDOTTOMASTI "Such a Shame" pitkän ajan jälkeen. Sen jälkeen puhelin alkoi soimaan tästä asiasta ja avot! "pakottavasta syystä" kirjauduin tänne lukiakseni tämän.... Kauhean pitkä alustus aiheeseen, jota ei edes ole! :)

Nimittäin, häpeähän on opittua. Pelko ei ole. Kumpi on "tervettä"? Mikä on elämän tarkoitus? Pelko itse asiassa edistää jatkuvuutta, häpeä estää kaiken edistyksen. Silti, ihminen häpeää olemassa oloaan. Ja sitten, kuten Sinulla on käynyt, ymmärrys asiasta tuo suuren vapauden... Sitä vasta kutsutaan Elämäksi!

Ihanaa, kiitos ja anteeksi!

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
7 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Franny_Berry

12.3.2016 14:41

Toisena asiana mua liikutti surun tunne... sekin on ollut läsnä tässä. Joskus muinoin Cityn keskusteluss sin takajaloileni jonkun ihmiset, kun väitin toisen surevan äitinsä kuolemaa korostaakseen itseään... Poinntii oli se, ettei kukaan sure KUOLLUTTA vaan ITSEÄÄN - kuollut tuskin on mitään mieltä enää asiasta? Kaksinaismoralismia, anyone? Lienee turha sanoa, että olin "kusipäinen, ajattelematon ja kylmä ihminen"...

Noh, edelleen olen sitä mieltä, että suru on sisäsiittoinen tunne. Se ei ole empatiaa, sympatiaa tai mitään muutakaan. Suru on henkilökohtaista, eikä riipu mistään muusta asiasta kuin omista sisäisistä odotuksista ja toiveista. Suru on tervettä, jotta näkee ne puutteet, mitä on muutettava. Itse asiaassa suru on yksi parantavimmista tunteista, jota ihminen voi itselleen tehdä. Suru kasvattaa.. olemaan onnellinen ilman riippuvuksia.

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Franny_Berry

12.3.2016 14:44

oho, siitä puuttuu palasia...kannattaisi kai keskittyä... Uusi läppärini käyttäytyy muutoinkin huonosti, kuten D. Trump konsanaan! :P

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus